Jan 18, 2010

Asioita, joita et aiemmin uskonut tekeväsi

Toisinaan pidempiaikainen oleskelu ympäristössä, joka on kovinnkin erilainen kuin mihin olet tottunut, muttaa kovasti sitä mitä olet. En tiedä onko kyse tietoisesta sopeutumisesta vai pienistä muutoksista, jotka kehittyvät huomaamattomasti. Isosti katsottuna ihminen tietysti oppii, sopeutuu, muuttuu ja alkaa väkisinkin elää vähän toisella tavalla. Mutta en puhu nyt mistään suurista persoonassa tapahtuvista muutoksista, vaan pikkuasioista, yksittäisistä tavoista ja käytänteistä. Ja nimenomaan sellaisista, joita et olisi aiemmin uskonut tekeväsi.

Olen oppinut kivittämään koiria. En olisi koskaan Suomessa uskonut viskeleväni kivillä koiria tai mitään muitakaan eläviä oletoja. Huarazin kaduilla tuntuu välillä olevan yhtä paljon koiria kuin autoja. Ja vihaisia, omistajiensa tiluksia puolustavia koiria vasta paljon onkin. Lenkkeillessäni tuolla kaupungin ulkopuolella, tiedän jo missä mutkasa kannattaa täyttää taskut kivillä. En tune suurtakaan surua pommittaessani kivillä päälle juoksevia räksyttäviä koiria. Ja koiratkin ovat jo sisäistäneet kivitysrangaistuksen... useimmin ne perääntyvät jo pelkästä pantomiimimaisesta "noukin tässä kiviä ja heitän niillä sinua" - esityksestä.

Minusta on tullut ällömakeiden sokerijuomien kuluttaja. En muista Suomessa koskaan ostaneeni minkäänlaisia limppareita (ainoastaan krapulassa), mutta täällä huuhdon lounaat, illalliset ja muuta ravinnot alas limonaadeilla. Nykyään mieluiten ufon värisellä kansallisjuomalla, Inka Kolalla. Neuroottisena hammasihmisenä pelkään jo nyt purukalustoni puolesta. Limonaadikeskusteluun lisättäköön kuitenkin se, ettei mikään voita kaupungin joka kulmasta löytyviä mehubaareja ja niiden kaiken maailman tuoreista hedelmistä puristettuja halpoja ja herkullisia mehuja. Olen niiden päivittäinen suurkuluttuja.


Olen sisäistänyt kaikensorttisen ruokailun ilman veitseä. Veitsi tuntuu olevan jokseenkin turha kapistus... enemmän hyötyä on käsistä ja syönkin nykyään useimmiten haarukalla ja sormillani.

Jo Limassa minulle sanottiin että olet pikkuhiljaa perulaistumassa koska kävelin sukat jalassa varvassandaaleissa. (toisaalta katolla asuminen Liman talvessa selittää myös tätä ilmiötä) Ja uskokaa, yhdistelmä on ihan mukava.... voittaa stringien käytön koska tahansa! Toinen Perussa tavaksi tullut käytäntö on hiukseni oikominen vedellä. Erityisesti baarien vessoissa tätä näkee joka puolella ja minustakin on tullut liimaletin sukija, mutta kuitenkin skandinaavisen hillittyyn tyyliin. Ja no, onhan se ihan kätevää.

Näiden itse huomaamieni tapojen lisäksi on varmasti sata muuta asiaa, joihin olen vuoden aikana perulaistunut. Osa hyviä, osa huonompia muutoksia. Olen adaptoitunut lattareiden ajankäyttöön ja aja sanontoihin "ihan kohta", "hetki vaan" ja "joo, ihan just mennään". Aiemmin niin säntillinen ihminen on oppinut tulemaan sopivasti myöhässä, eikä tasalta tai puolelta enää tarkoita juuri mitään.

Oct 15, 2009

Cordillera Huayhuash

Lähdin maanantaina 7.9. kymmenen päivän vaellukselle Cordillera Huayhuashin vuoristoon. Cordillera Huayhuash sijaitsee Huarazin eteläpuolella ja suositumpaa Cordillera Blancaa paljon pienempi. Viiden tunnin ajomatka lähimpään leiriin ja huippujen teknisyys ja haasteellisuus saavat suuremmat trekkaaja- ja kiipeilijäryhmät valitsemaan Cordillera Blancan. Huayhuashin vuoristosta löytyy Perun toiseksi korkein huippu, Nevado Yerupajá (6634m) ja monta muuta käsittämättömän kaunista vuorta, luguunia, pampaa ja laaksoa.

Lähdin Galaxia Expeditionsin kautta trekille ilmottutuneiden kanssa. Minun lisäkseni vuorille valtamaan halusivat Sue ja Aryn Yhdysvalloista ja Nazzareno Italiasta. Oppaaksi lähti Erick, kokkina ruokahuollosta huolehti Roman ja aasien kanssa kulki Chino. Näiden ihmisten kanssa vietin ehkä elämäni hienoimmat 10 päivää ulkona luonnossa, kiiveten, kompastellen, ihastellen ja nauraen. Tuossa ajassa ehtii jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja oppii tuntemaan ihmiset, joiden kanssa vaeltaa, syö ja nukkuu. Erityisesti oppaasta, Erickistä, tuli hyvä ystäväni, kun juttelimme trekin aikana lähes kaikesta... inkojen aikaisista legendoista, 80-luvun terrorismista, suomen koulutussysteemistä, ruoasta, kehitysyhteistyöhankkeista, Perun historiasta ja yhteiskunnasta, quechuan ja suomen kielestä, vallankumouksesta, vuoristo-oppaiden etiikasta, turismista, elämästä...


Cordillera Huayhuashin vuoristoon järjestetään myös kahdeksan päivän vaelluksia, mutta silloin missaa renkaan loppuosan hienoimmat nousut ja näkymät ja pitää edetä vähän enemmän kiireessä. Kymmenen päivän aikana vaeltamisesta, vuorista, luonnosta, yksinäisyydestä, muiden seurasta ja kaikesta muustakin nauttii paremmin. Ei tarvitse juosta leiristä toiseen.



Kaikki riippuu tietysti kulkijoiden kunnosta, vauhdista, halusta ja kokemuksesta, mutta luulen että meidän porukka eteni päivittäin melko keskivertovauhtia. Lähes kaikki päivät alkoivat nousulla ja päättyivät jyrkkiin ja pitkiin laskeutumisiin ja tasaisiin pätkiin ennen leirejä. Joka päivä kuljettiin yksi "paso" (pass) (en osaa enää kääntää näitä suomeksi), mikä tarkoittaa käytännössä suurimman nousun ja laskun välistä reitin korkeinta kohtaa. Kaikki leirit yhtä lukuunottamatta olivat yli 4000 metrin korkeudessa. Tässä vähän aikoja, paikkoja ja korkeuksia... jotakuinkin näin me edettiin:

Auto Huarazista Llamacin kautta Quartelhuaihin 5h 30min

Leiri 1: Queartelhuain korkeus: 4180m
* 08:30 - 13:40 kävelyä 5h 10min
* Paso Cacananpunta 4700m

Leiri 2: Janca 4268m
* 08:30 - 15:50 7h 20min
* Paso 4740m

Leiri 3: Incahuain 4184m
* 07:45 - 15:20 7h 35min
* Siula Punta 4834m

Leiri 4: Huayhuash 4350m
* 07:00 - 11:30 4h 30min
* Paso Araraj 4783m

Leiri 5: Gunog 4371m
* 09:00 - 15:00 6h
* Punta Cuyoc 5045m

Leiri 6: Pampa Cuyoc 4510m
* 08:10 - 17:10 9h
* San Antonio 5050m

Leiri 7: Huayllapa 3519m
* 08:05 - 16:05 8h
* Punta Tapush 4800m

Leiri 8: Angoshcancha 4460m
* 08:30 - 13:20 4h 50min
* Punta Yauche 4850m

Leiri 9: Jahuacocha 4066m
* 09:45 - 13:10 4h 25min

Ja Llamacista auto takaisin Huaraziin.

Huayhuashin vuoristo on uskomattoman kaunis. Kokemus oli parasta mitä olen Perussa tehnyt tai nähnyt. Vuorilla oli hyvä olla, jokapäiväisestä telttojen paketoinnista, starttaamisesta ja oman hengitys- ja kävelyrytmin löytämisestä niissä korkeuksissa ehti tulla rutiinia, mutta positiivisella tavalla. Kaikki päivät olivat erilaisia, maasto, kasvillisuus ja lumihuiput muuttuivat päivittäin. Meillä oli tosi hyvä tuuri sään kanssa, kaikki päivät olivat aurinkoa tai pilviä, yhtenä iltana saatiin kunnon
lumisade ja vain viimeisessä leirissä tuli vettä, mutta sekin auringonpaisteen ja sateenkaaren saattelemana.


Yksi parhaimmista hetkistä trekillä oli iltapäivä/alkuilta Gunogin leirissä. Tällä leirillä ovat Aquas Termales, eli kuumat lähteet, joten pääsimme lillumaan kuumaan altaaseen ja peseytymään vuorten keskellä. Hyvä muisto ei kuitenkaan liity puhtaaseen oloon ja sen jälkeen nautittuun olueeseen, vaan keskusteluun, joka käytiin pimeässä vajassa. Liityin muutaman oppaan, kokin, donkey drivereiden ja paikallisten miesten seuraan lumisateen piiskatessa Gunogin iltapäivää ja muiden levätessä teltoissaan. Miehet juttelivat vuoriston alueella asuvista yhteisöistä ja trekkaajien heille maksamista etenimismaksuista. Pienet yhteisöt eivät ole miesten mukaan onnistuneet hyödyntämään keräämäänsä rahaa oikein millään tavalla, mikä muodostuu ongelmaksi kun viraomaiset tulevat kysymään mitä rahalla on tehty. Lumisateen ja viiman yltyessä kylmästä väristelevä joukko siirtyi läheiseen vajaan kaljapullon kiertäessä edelleen ringissä pienen lasin kera. Puhuttiin siitä miten vaelluksia järjestävät toimistot voisivat ottaa enemmän vastuuta ja osallistua alueen kehittämiseen, koska heillä on kuitenkin paljon valtaa. Loppupeleissä agencyt ovat se taho, joka hyötyy kauniin vuoriston olemassaolosta eniten. Roskaongelma näyttäisi olevan karkaamassa alueella käsistä, asia, jolle olisi helposti tehtävissä jotain. Paikallisten yhteisöjen ja muiden toimijoiden välisen yhteistyön rakentaminen näyttäisi olevan melko haasteellista luottamuksen puutteen ja eriävien intressien takia.

Cordillera Huayhuashin alueelle on suunniteltu rakennettavan tie, carretera, joka yhdistäisi joukon kaivoksia toisiinsa. Huayhuashin vuorilla on paljon mineraaleja, mistä kaivosteollisuuden kiinnostus. Alueella on muutamia espanjalaisten aikaisia kaivoksia, jotka halutaan ottaa uudelleen käyttöön, lisäksi yritykset haluavat avata pari uutta kohdetta. Yksi suunnitelluista teistä alkaisi Cajatambosta ja muodostaisi yhdeessä muiden teiden kanssa koko Cordilleran läpi siksakkaavan, kaivokset toisiinsa yhdistävän verkoston. Miesten mukaan kyseessä ei ole enää edes mikään
suunnitelma, vaan asiasta on jo päätetty.

En voi edes kuvitella miten kaivosteollisuuden käyttöön rakennettava tie muuttaisi ja tuhoaisi Huayhuashin ympäristön. Ei ainoastaan itse tie, vaan kaikki sen mukana tuleva. Kaikki omilla autoillaan vuorten läheisyyteen suhaavat limalaiset, ihmismassojen mukanaan tuoma jäte ja roska (nykyisistäkään määristä ei kyetä joka paikassa huolehtimaan), turistilaumoille rakennettavat näköalapaikat, kahvilat ja oheispalvelut. Kaivosteollisuuden aiheuttamasta saastumisesta ja ympäristön tuhoutumisesta puhumattakaan.

Cordillera Huayhuashin vuoristossa on kuvattu vuonna 2003 valmistunut dokumenttielokuva "Tocando el vacio" ("Touching the Void"). Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo kahden brittikiipeilijän yrityksestä kiivetä ennätysajassa Siulá Grandelle (6344m), yhdelle alueen korkeimmista vuorista. Suosittelen katsomaan elokuvan, jos onnistutte sen saamaan jostain.





Jos aijot matkustaa Peruun ja vuorille, ja haluat tehdä jotain ikimuistoista, ehdottaisin lämpimästi Cordillera Huayhuashin vaellusta. Lisää kuvia vaellukselta löytyy uudesta nettialbumistani: http://picasaweb.google.com/elinakoivu

Sep 20, 2009

Nevado Piscon kahdet kasvot

26.8. päätin kokeilla toista vuoren huipun valloittamista Andien Cordillera Blancalla. Nevado Pisco (5752m) on teknisesti helppo vuori, onnellisesti keskellä muita mahtavia lumihuippuja, muun muassa Perun korkeinta kohtaa, Huascaránia. Hyvällä säällä Piscon huipulta on siis aivan mahtavat näkymät joka suuntaan, minkä vuoksi se on kovin suosittu.

Kolmen tunnin automatkan jälkeen oltiin Cebollapampalla, mistä käveltiin 2,5 tuntia
perusleiriin 4760m korkeuteen. Telttojen ja kamojen järjestämisen jälkeen vähän lepäilyä makuupusseissa. Ruoan jälkeen tsekattiin vaatteet ja varusteet ja juteltiin miten ja milloin lähdetään etenemään. Minä, poika espanjasta ja toinen Britanniasta mentäisiin yhdessä narussa Aldon kanssa. Espanjalaispariskunta toisen oppaan, Edgarin, kanssa. Ja yksi kovin hitaasti perusleiriin edennyt jenkkityttö Ebertin parina. Ysiltä nukkumaan ja klo 00:00 ylös. Kymmenen aikaan oli alkanut sadella lunta, mikä ei ollut kovin hyvä merkki yhtään mistään. Päätettiin sitten herätessä odottaa tunti ja katsoa jos lumentulo hellittäisi. Ja hellittihän se. Aamupalaa, reppu selkään ja yhden jälkeen päästiin matkaan.

Piscon jäätikön reunaan päästäkseen on ensin edettävä jättimäistä moreenia noin kolme tuntia. Tämä moreeni ei ole mikään kaunis kyyneleen muotoinen koulukirjaesimerkki, joka alkaa ja päättyy nätisti, vaan kiveä,hiekkaa, murikoita ja lohkareita on paljon ja joka suuntaan. Moreenia mentiin ylös ja alas, vasemmalle ja oikealle, eikä se tuntunut loppuvan koskaan. Melkein heti leiristä lähtiessä alkoi taas sadella lunta. Lumen tulo vain yltyi meidän edetessä, mikä teki kivien maailmassa liikkumisesta vaikeaa, liukasta ja hidasta. Reitin peittyessä lumivaippaan ja tuulen yltyessä muodostin viharakkaussuhteeni Piscon moreeniin.



Vasemmalla perusleiri telttoineen, oikealla Piscon refugio aamulla klo 9.

Päästiin jäätikön reunaan, missä laitettiin valjaat, köydet, cramponit ja muut
varusteet ja lähdettiin kiipeämään. Jälleen päättymättömän valkoisen seinämän eteneminen pimeässä yössä hiljaa sai minussa aikaan käsittämättömän väsymyksen tunteen. Sama tapahtui kesäkuussa kun kiipesin Vallunarajulle. Olin nukahtaa pystyyn. Korkeudellakin lienee jotain tekemistä asian kanssa.

Tuuli ja lumentulo vain yltyi meidän noustessa hitaasti mutta varmasti kohti
huippua. Piscon huippu on tavalliselle tallaajalle kiivettävissä noin 6-8 tuntiin. Kahden ja puolen tunnin kipuamisen jälkeen pysähdyimme keskelle valkoista pimeyttä ja juttelimme onko järkevää jatkaa ja yrittää huippua siinä säässä. Koska tuuli ja tuiverrus vain pahenisi korkeuden lisääntyessä, mikä ei tekisi kiipeämisestä kovinkaan nautittavaa, eikä huipulta todennäköisesti näkisi mitään, päätimme kääntyä 5350 metrin korkeudessa takaisin.

Tältä näytti 5350 metrissä kun päätettiin kääntyä takaisin.

Näkymä moreenille alaspäin tultaessa, keskellä laguuni Pisco.

Alas mentäessä alkoi päivä valjeta ja musta ja harmaa muuttua harmaaksi ja
valkoiseksi. Maisemat olivat upeita, karuja, jylhiä, lumisia ja jyrkkiä. Turkkosit, siniset ja vihreät laguunit pilkistivät lumen ja kiven keskeltä ja mooreni oli kaikessa kamaluudessaan todella kaunis.Palasimme takaisin perusleiriin, Cebollapampalle ja lopulta Huaraziin. Se, ettei päästy huipulle ei juurikaan harmittanut. Kokemus oli todella hieno.

Laskeutumassa takaisin perusleiriin.


Reilu viikko Piscon lumimyräkän jälkeen, 3.9. päätettiin yrittää vuorta uudestaan. Samat kuviot, auto Huarazista Cebollapampalle, missä kamat ja aasit järjestykseen. Vajaan kolmen tunnin kiipeäminen perusleiriin, teltat pystyyn, lepäilyä ja ruokaa. Tällä kertaa jako meni seuraavasti: minä ja (ensimmäinen Huarazissa kohtaamani!) suomalaispariskunta Aldon naruun, itävaltalaiset isä ja poika Edgarin kanssa ja yksi jenkki- ja yksi brittipoika Victorin peesissä. Matkaan päästiin ajoissa jo ennen yhtä ja vanha tuttu moreeni otti taas aika koville.

Kiipeämistä aamuyöllä.


Mutta tällä kertaa kokemus oli aivan toisenlainen. Tuulen ja lumen puuttuessa heiluvien lohkareiden ja luisuvan hiekan tallaaminen oli hyvin erilaista. Moreenin ylä- ja alamäet tuntuivat helpommilta, matka taittui nopeammin ja varmemmin ottein ja pimeyskin tuntui erilaiselta. Jäätikön reunasta päästiin lähtemään puoli neljän aikaan ja huipulla oltiin puoli yhdeksän maissa!

Vuorelle oli menossa toinenkin ryhmä. Aldo korjaamassa Jaakon cramponeja.



Piscolle kiipeäminen oli välillä tosi raskasta. Oman hengityksen kuunteleminen lumen
ja jään keskellä sanoinkuvaamattoman hienoissa maisemissa on aika terapeuttista. Vuorilla edetessä on aikaa ajatella... siellä tuntee itsensä tosi pieneksi ja aika mitättömäksi kun kaikki on niin suurta ja kaunista. Huipulle päästäkseen oli noustava viimeinen seinä, joka oli koko reissun jyrkin. Seinän nelinraajoin taittamisen jälkeen oltiin ylhäällä, auringossa ja tuulessa, Alpamayon, Huascaránin, Huandoyn, Chopicalquin, Chacrarajun ja muiden huippujen kohotessa ympärillä. Olo oli tosi hyvä taas kerran. Sitä tyydytyksen tunnetta, mikä huipulle pääsemisen jälkeen tulee, on vaikea kuvata. Naurattaa ja hymyilyttää, on onnellinen olo.




Victor, Elina, Aldo ja Edgar huipulla.

Koko porukka Piscon huipulla.


Pieni osa moreenia... itävaltalaiset menossa harjalla alaspäin.


Loput kuvat löytyvät parin päivän kuluttua picasasta.

Sep 1, 2009

Elämää Andien juurella

Muutto Limasta Huaraziin on ollut suurin muutos sitten Suomesta Peruun tulon jälkeen. Ancashin provinssin pääkaupunki Huaraz on 125 000 asukkaan kaupunki Andien Cordillera Blanca - ja Cordillera Negra -vuoristojen välisessä Huaylasin laaksossa. Aamuisin aurinkoinen ja iltaisin kirpeän kylmä Huaraz elää vuorista. Päätin jo toukokuussa muuttaa tänne San Marcosin opintojeni jälkeen. Vuoret, luonto ja toisenlainen elämänrytmi jättivät pysyvät jäljet. Vaikka ehdin tykästyä niin paljon Limaan ja lopulta kaoottisessa rannikkokaupungissa oli hyvä olla, on muutto ollut paras ratkaisu. Huarazissa on tilaa hengitttää. Olen kaivannut luontoa, hiljaisuutta, ilmaa ja tilaa.





Tulevien kuukausien aikana tarkoitus on opetella vähän kiipeämään, ymmärtää jotain jään ja kallion kiipeämisen tekniikasta, vuorista, jäätiköistä, lumen ja tuulen käyttäytymisestä, solmuista ja varmistuksista. Ja nousta toivottavasti useammille Perun Andien huipuille. Kaikki tämä täydellinen viehättyminen vuorista ja niillä liikkumisesta johtuu touko- ja kesäkuussa tekemästäni Santa Cruz trekistä ja Nevado Vallunarajulle kiipeämisestä, joiden jälkeen olin todella onnellinen ja vaikuttunut.







Ja lisää löytyy täältä: http://picasaweb.google.com/kaisaelinan


Asun Huarazin keskustassa. Iltaisin ja öisin teen töitä Bar Geckossa, jossa viihtyvät erityisesti paikalliset oppaat, kiipeilijät, muut ulkoilmaihmiset sekä vuorien takia Huaraziin tulleet turistit. Päivisin roikun harjoittelemassa seinällä, ja aina kun pystyn ja pääsen, lähden vuorille trekkaamaan, kiipeämään kiveä tai yrittämään huippuja. Tämä elämä tuntuu tässä vaiheessa todella hyvältä. Tänne minulle on jo ehtinyt muodostua pieni "perhe", sosiaalinen verkosto samanhenkisistä ihmisistä, joihin tunnen voivani luottaa.





Ruoka on hyvää, ihmiset lämpimiä ja vuoret jylhiä. Tervetuloa kylään!

Jul 21, 2009

Lima gris.

Lima gris. Harmaa omassa kuplassaan kuohuva Lima, jota auringonpaiste ei turhaan talvisin häiritse. Julkisen liikenteen lakkoilu, possunuha ja pikkuhiljaa lähestyvä itsenäisyyspäivä Fiestas Patrias. Lukukauden (joka ei mielestäni kunnolla koskaan alkanutkaan) päättymistä värittää samaan aikaan kaikkialle kaupunkia ripustetut punavalkoiset liput, pienet, suuret ja jättimäiset… koko heinäkuun kestänyt kilpavarustelu enteilee mieletöntä juhlahumua 28.7. ja huikeita bileitä paitsi kuhisevassa kapitaalissa Limassa, myös kaikkialla maan provinsseissa. En usko että sikainfluenssakaan onnistuu latistamaan tätä fiestaa. Itse katselen patrioottista juhlintaa maan syvässä sademetsässä Iquitosissa. Pari kuukautta sitten käsiin räjähtänyt selvan alkuperäisväestön ja hallituksen välinen vastakkainasettelu voi tuoda oman lisämausteensa kansallismieliseen juhlaan...toivottavasti kaikki pysyy kuitenkin rauhallisena eikä väkivaltaisiin yhteenottoihin tarvitse turvautua. Meillä on vain menolippu viidakkoon ja takaisin on tarkoitus tulla ensin jokia pitkin, ja sitten busseilla, joten en senkään vuoksi toivo teisulkuja tai muita levottomuuksia.



Lima gris. Lima on ihana. Mitä pidempään täällä olen, sitä enemmän pidän kaupungista. Sanovat ettei Lima ole kaunis eikä viihtyisä, ja että siellä tulee heti ryöstetyksi tai tukehtuu pakokaasuihin. Voi olla. Mutta minulle tästä kaoottisesta hulinasta on tullut yksi koti ja tiedän paremmin miten olla täällä kuin monessa muussa paikassa. Toki olen kokenut omat ahdistukseni ja ärsytykseni kun täällä ei vaan ole ollut hyvä olla, mutta angstailun perimmäiset syyt ovat yleensä olleet jossain muualla kuin itse kaupungissa. Ihmiset tekevät kodin. Ihan sama missä on, jos on yksin tai epämukavassa seurassa, ei ole hyvä olla. Limassa ja Perussa elämääni on tullut useita hienoja ja ihania ihmisiä… toiset vain hetkiksi, päiväksi pariksi, toiset pidemmäksi aikaa. Olen onnellinen kaikista kohtaamisista.

Tällä on kaunista ja rumaa... samanlaista melankoliaa kuin Suomessa. Mutta cumbialla, salsalla ja potenssiin sata -äänimaailmalla maustettuna. Jotain jatkuvaa kuplintaa, jotain kaupungin ja koko maan itsensä etsimistä ja väärän ja oikean välistä jännitettä.

Ehkä edessä on kuitenkin muutto hetkeksi Andien juurelle Huaraziin, Cordillera Blanca- ja Cordillera Negra -vuorijonojen väliin.

May 19, 2009

Arkea ja arjettomuutta

Yliopistolla alkoi joskus vihdoin tapahtua ja olen löytänyt paikkani kolmelta melkoisen mielenkiintoiselta kurssilta yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Useimmiten luennot on. Useimmiten ne eivät ala silloin kuin aikataulun mukaan pitäisi, eikä tälle näytä olevan mitään sen kummempaa syytä. Kyllä minun pitäisi nyt jo ymmärtää, että aikataulut ovat enemmän suuntaa antavia kuin alkamisesta ja päättymisestä kertovia. Muutokset näkee sitten siellä paikan päällä. Odottajan aika on päättymätön. Kampus on oma maailmansa, ei sinne välttämättä näy että yksi alueelle vievistä porteista on tukossa mieltään osoittavien opiskelijoiden ja poliisien kahakoinnin takia. Ja että sen vuoksi pofessori ei pääse autollaan omalle parkkipaikalleen, minkä vuoksi luentoa ei ole. Yleisesti ottaen tiedekuntien toiminta ei ota paljoakaan häiriötä kampuksen aidan toisella puolella meneillään olevista aktivoitumisista. (betoniaidan, joka muutama yö sitten revittiin Liman kaupunginosan taholta alas, mielenilmauksena sille, että yliopisto rikkoo kaupungin ja sen välille tehtyä sopimusta, ja onkin päättänyt vastustaa tiehanketta, joka haukkaisi palan kampusaluetta, eikä helpottaisi opiskelijoiden kulkua nyt jo vaarallisen liikennevalottoman, liikennepoliisittoman ja suojatiettömän vilkkaan kadun yli...)

Tai toiminta näkyy yhteiskuntatieteellisen ympäristössä plakaatteita, banderolleina ja ehkä joskus jonkinlaisena odottavan levottomana tunnelmana... mutta viime perjantain uuden yhteenoton myötä ymmärsin ettei ulkona savuava roina ja perunapeltoja muistuttava pääkatu tai kyynelkaasusta yskivät opiskelijat vaikuta juurikaan siihen onko luentoja vai ei. Kombi ei taaskaan kääntynyt siitä mistä olisi pitänyt, joten osasin odottaa että ehkä jotain edellisviikon kaltaista oli menossa. Kiersin korttelin ja yritin ylittää katua, mutta silmiin, nenään ja kurkkuun työntyvä polttava savu pakotti kiertämään vielä vähän kauempaa. Siellä kulki taas yhtenä hajanaisena massana opiskelijat, katukauppiaat, opettajat ja paikalliset asukkaat rauhallisina virtoina etsien hyvää kohtaa päästä sinne minne olivat menossa. Jotenkin se näky pysäytti taas. Laskeva ilta-aurinko oli kuin kohdelamppu sille räjäytetyn näköiselle kadulle, jonka ympäristön lukuisat lounaspaikat, kopiointipisteet, nettikahvilat ja kioskit olivat muuttuneet suljetuksi harmaaksi aaltopeltimuuriksi, ja aamuvarhaisesta yömyöhään virtaavat opiskelijavanat kadonneet kokonaan.

--------------------------------------------

Suomessa voitaisiin ottaa mallia Perun tai San Marcosin keskustelevasta ja osallistavasta opiskelukulttuurista. Meillä voi luovia pahimmassa tapauksessa yhdeksän vuotta peruskoulua ja kolme vuotta lukiota ennen kuin jossain korkeakoulutuksen ensiaskelmilla eteen pamahtaa puhe tai muu suullinen esiintyminen. Ja se on sitten ihan kamalaa kun siihen ei ole totuttu eikä äänessä oleminen ja keskusteluun osallistuminen, sen vetämisestä puhumattakaan, tule millään tavalla luonnostaan. Luulen että suomalaistenkin korkeakoulukurssien sisällöstä saisi paljon enemmän irti, jos professorin 24-tuntista monologia korvattaisiin edes osittain sillä, että asioista puhuttaisiin. "Jutustelu" ei ehkä tunnu tehokkaalta, mutta ymmärtäminen ja omien ajatusten jalostuminen eivät nähdäkseni synny ainaisen tehokkuuden myötä.

------------------------------------------

Ajattelin että opintojen alkamisen myötä tulee arki. Muodostuu rytmi ja elämään tulee jotain ennestään tuttua. Mutta ei tullut. Tai tuli, mutta se ei ole se arki, minkä minä tunnistan. Päätäni hämmentää samanaikainen tunne eräänlaisesta ikuisuuksia jatkuvasta viikonlopusta sekä toisaalta koko ajan vahvistuva käsitys siitä etten ole lomalla, vaan asun ja elän täällä. Minulla siis on täällä arki. Ei eläminen ole jatkuvaa eksotiikkaa ja reisaamista, uutuuksien ihmettelyä ja ihanuutta. Aina ei huvita. Myös valokuvat vääristävät asioita jossain määrin. Ne ovat vain matkoilta, joissa maisemat ja ihmiset vaihtuvat. Oikeasti moikkaan päivittäin kadunkulman kioskimyyjää, tallustan paljon samoja katuja ja kuljen ruokakaupan hyllyvälit useimmiten samassa järjestyksessä.

Läheskään jokaisesta sattumuksesta ja tapahtumasta ei jaksa enää kirjoittaa. Ei tunnu mielekkäältä raportoida kaikista käänteistä ja ajatuksista... Myös aikaisemmat kirjoitukset tuntuvat välistä jotenkin typeriltä.
----------------------------------

Olen onnellinen huomattuani että olen saanut aikaa pysähtyä. Pysähtyä ajattelemaan mitä haluaisin tässä elämässä tehdä ja minne suunnata mielenkiintoani ja osaamistani. Olen huomanut miten harvinaisia tällaiset mahdollisuudet nykyään ovat. Joka puolella painetaan niska limassa töitä ja opiskellaan jatkuvassa paineessa, ja jos vähän hellittää elämältä menee pohja, koska koko yhteiskunta tuntuu olevan rakennettu jatkuvasti kiristyvän työnteon varaan ja sen ympärille ja jatkuvan paineen alla elämisen ehdoilla. En väitä etteikö työskennellessä tai opiskellessa voisi miettiä elämäänsä, varmasti voi. Minua se, että elämäni on nyt enimmäkseen täällä, on auttanut pääsemään eroon takaraivoani asuttaneista "pitäisi sitä, pitäisi tätä" ja "sitten kun" -ajatuksista. Nyt voin pysähtyä ihan oikeasti ja miettiä ilman sitä painetta jostain mitä koko ajan pitäisi. Voin toisinaan vain olla. "Vain olemista", josta ei ulospäin välity minkäänlainen näkyvä tuottaminen tai aikaansaaminen, ei arvosteta läheskään tarpeeksi. En minäkään ole sitä osannut aina arvostaa, mutta täällä olen alkanut oppia. Toivoisin että kaikilla olisi jossain vaiheessa elämässa mahdollisuus hidastaa, pysähtyä, hellittää vähän.

-----------------------------------

Miksi kombeilla liikkumisessa on jotakin kiehtovaa? Ihmiset istuvat tai seisovat niissä suomalaisittain hyvinkin hiljaa, lähes tuppisuina. Vieraille ei juuri jutella ja ollaan vähän omissa oloissa, vaikkakin lähes sylikkäin ja päällekkäin näissä täyteen ahdetuissa pikkuautoissa. Cumbia raikaa radiossa ja liikenne pauhaa ympärillä kilpaa rahastajan monotonisen huutamisen kanssa, mutta combissa on silti usein hiljaisuuden tunnelma.

-----------------------------------

Kaksi asiaa, joihin törmään jatkuvasti uusien ihmisten kanssa. Minua luullaan espanjalaiseksi puhetapani vuoksi. Huvitusta herättävän espanjan espanjani lisäksi minua luullaan jatkuvasti neljä vuotta nuoremmaksi kuin mitä olen.

May 11, 2009

Kivi käteen

Perjantaina näin ja koin millaista yhteiskunnallisesti tai opiskelijaliikehdinnän osalta aktiivisen yliopiston arki voi olla. Olin menossa iltapäivällä luennoille, mutta kombi ei päässytkään kääntymään viimeisestä mutkasta omalle päätepysäkilleni koska kaksi polisia oli tukkinut tien. Hyppäsin pois seuraavalla pysäkillä ja totesin että yliopiston portille vievä tie oli tukittu kivillä, sementtimuurin palasilla ja muulla roinalla. Kadun varsilla oli haahuilevia epätietoisia nuoria, joista osa pyöri kivet kourassa odottelevan näköisesti. Toiset kantoivat tielle lisää romua ja osa huusi opiskelija-asuntolaa puoltavia iskulauseita.

Kauempana tiellä kampusalueen pääportin edessä oli kaksi panssariauton näköistä poliisiautoa, joita etäämpänä oleva opiskelijajoukko kivitti. Poliisit vastasivat pommitukseen kyynelkaasulla yrittäessään hajottaa joukkoa. Ihmettelin kadun varressa jonkin aikaa, kun toinen autoista lähti ajamaan kovaa vauhtia suljettua katua pitkin kohti meitä suihkuttaen vettä ihmisten päälle. Opiskelijat, katukauppiaat, jäätelönmyyjät ja ohikulkijat juoksivat karkuun kuka minnekin. Ohi kiitävän auton peltinen ulkokuori kolisi ja kumisi opiskelijoiden viskelemistä kivistä. Juoksin itse pois kivet vastaan vesi -taistelun alta kadun varrella olevan talon pihalle ja palasin kadulle kun auto oli ohittanut meidät.

Yhteenotto liittyi tiistaiaamun tapahtumiin, jolloin 300 San marcosin opiskelijaa oli vallannut tietojenkäsittelytieteellisen tiedekunnan rehtorinviraston mielenosoituksena opiskelija-asuntolan sekä ruokalan olojen parantamisen puolesta. Asuntolan ja ruokalan ilmeisen heikon tilanteen puolesta on protestoitu näkyvästi koko lukukauden ajan. Poliisit olivat tulleet kampusalueelle ja pidättäneet 23 opiskelijaa. Tiistaista lähtien poliisien vastaiset ja pidätettyjä opiskelijoita tukevat graffitit eri puolilla yliopiston rakennuksia ovat lisääntyneet, ja keskiviikkona ja perjantaina tyytymättömyys purkautui yhteenottona poliisin kanssa. Paikallisen sanomalehden mukaan laitoksen tiloja ja yliopiston omaisuutta olisi vahingoitettu tiistain valtauksen aikana.



Ajattelin että luennot on varmaan peruttu yhteenoton ja liikennekatkon vuoksi. Mutta toisesta portista kulki jengiä kuitenkin koko ajan sisään ja ulos, joten kävelin itsekin yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan katsomaan tapahtuisiko siellä jotain.

Professori saapui ajoissa paikalle, luennot pidettiin kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan ja opettaja pahoitteli tyytyväisesti hymyillen ettei ollut päässyt keskiviikkona paikalle koska opiskelijoiden ja poliisien välinen 'sota' oli tukkinut yliopiston parkkipaikalle vievän tien. Luokassa luennoitiin Latinalaisen Amerikan sosiologiasta ja Meksikon verisestä 1900-luvusta ja ikkunasta kuuluivat opiskelijoiden mieltä osoittavat huudot ja iskulauseet.

Lähtiessäni kotiin, poliisit olivat poissa ja katu oli siivottu suurimmista kivistä. Aurinko oli laskemassa banderollien värittämän kampusalueen rakennusten taakse ja liikenne toimi taas normaalisti.

Mar 31, 2009

Vuoria, rotkoja ja aasinkakkaa

Palasin lauantaiaamuna viikon mittaiselta Arequipan reissultani takaisin Limaan. Olisin voinut ja halunnut jäädä, mutta opinnot San Marcosissa alkaisivat kuun alussa, mitä ennen ajattelin hoitaa yliopistoon ja kurssivalintoihin liittyviä käytännön juttuja. Tai niinhän minä luulin. Kurssien alku on taas siirtynyt x ajalla eteenpäin ja toisen käden tiedon mukaan opiskelemaan pääsisi näillä näkymin 6.4. Jos tästä olisi ilmoitettu minullekin, olisin ilolla jatkanut matkaani Arequipasta Punoon tai Cuscoon, ja palannut Limaan vasta kun jotain oikeasti tapahtuu yliopistolla. Noh, tämmöistä se kai välillä sitten on, perulaisessa valtion ylläpitämässä yliopistossa... tiedonkulku, aikataulut, asioiden toteutuminen... Ehdin matkustaa Cuscoon myöhemminkin, mutta nyt olisi vain ollut todella hyvä hetki kun tien päällä jo oltiin.

Viikko Arequipassa oli lähestulkoon pelkkää hyvää, hienoa, kaunista ja mielenkiintoista. Voisin kertoa historiaa ja kulttuuria huokuvan koloniaalisen kaupungin hienoista rakennuksista ja herkullisista ravintoloista. Tai käsittämättömän kauniista vuoristoista ja tulivuorista, joiden välissä Perun toiseksi suurin kaupunki lepää. Tai korutaiteilijana, kaivostyöläisenä ja limpparinmyyjänä työskentelevästä Mauriciosta, joka halusi viedä minut katsomaan helikopterilla Nascan linjoja. Tai siitä kokateen määrästä, jota tuolla reissulla tuli joka mutkassa juotua. Voisin myös kirjoittaa kaariholvikattoisista kahviloista ja luonnonkatastrofeista, joiden armoille kaupunki on moneen kertaan joutunut ja joiden vuoksi rakennukset ovat reilun miljoonan asukkaan kaupungissa pääsääntöisesti matalia. Mutta kirjoitan kutenkin kolmen päivän Cañon del Colca -trekistä, joka oli koko matkan mieleenpainuvin ja hienoin kokemus.

Varasin heti Arequipaan päästyäni Colca Trek -nimiseltä matkanjärjestäjältä kolmen päivän vaelluksen, johon kuului laskeutuminen 3191 metriä syvään ja 100 km pitkään kanjoniin sekä paljon muuta. Kanjonissa kulkevan Rio Colcan vedet laskevat Tyyneen Valtamereen ja syvänteen ympärillä kohoaa käsittämättömän hienoja vuoria, joista korkeimmat ovat Coropuna (6631 m) ja Ampato (6310 m).

Reissu alkoi sunnuntaiaamuna seitsemältä paikallisen oppaan Eliaksen noutaessa meidät hostellilta. Minun lisäkseni trekille lähti poika briteistä ja liettualaisranskalainen tyttö. Lähdimme paikallisella bussilla Arequipasta (2325 m) kohti Chivayn kylää, jossa vaihdoimme toiseen bussiin. Tämä bussi vei meidät Cabanacondeen (3287 m), pieneen kylään kanjonin reunalla. Cabanacondessa söimme lounaan ja ostimme vettä (kanjonin pohjalla veden hinta nelinkertaistui!), minkä jälkeen suuntasimme kohti kanjonia. Ensimmäisen päivän aikana kävelimme jonkin verran tasaisessa maastossa, hieman nousuja ja pääosin laskeutumista. Henkilökohtaisesti pidän enemmän kipuamisesta kuin laskeutumisesta, sillä jalkojen alla kiitettävän suuressa kulmassa luistavat kivet, hiekka, kasvillisuus ja aasinpaska tekevät pystyssä pysymisestä alaspáin mentáessa paljon haasteellisempaa. Lisäksi mahdollisen kaatumisen aikaansaamat vahingot ovat noustessa huomattavasti vähäisemmät kun rinkka ei vie holtittomasti mennessään.

Olen aina pitänyt luonnossa vaeltamisessa hiljaisuudesta, yksinäisyydestä ja siitä, miten maa rapisee jalkojen alla ja kuulet vain oman hengityksesi ja tunnet liikkumisen aikaansaaman rasituksen ja rinkan hiostaman selän. Cañon del Colcalla tämä kaikki jotenkin moninkertaistui entisestään. Tunsin itseni niin pieneksi niiden mahtavien vuorten keskellä, enkä voinut lakata ihmettelemästä korkeuseroja, luontoa, karuja ja kauniita asioita ja sitä, miten pilvet roikkuivat ihmeellisissä paikoissa. Minne ihmiset ovat rakentaeet talonsa ja miten raskasta siinä maastossa oli toisinaan liikkua.

Huomasin itsessäni myös ehkä melko perisuomalaiseksikin luonnehdittavan piirteen, kun kävi ilmi että porukkamme liettualaisranskalainen vahvistus ei vaan kyennyt trekkiin vaikkei se mikään kamalan vaativa ollutkaan. Ei minulla ole ongelmaa sen kanssa jos jonkun fyysinen kunto ei riitä kävelemiseen epätavallisessa maastossa. MUTTA jos ihminen pakkaa vaellukselle keskelle ei mitään mukaansa läppärinsä, ralph lauren -takkinsa, sataa erilaista naamarasvaa ja kasan muuta táysin turhaa kamaa kun suositus on "vain välttämättömät" (lämpimät vaatteet, vettä, uikkari, pyyhe, vessapaperia...), alkaa ymmärrys loppua. Noh, ei siinä mitään, tämä neiti ei sitten jaksanut kantaa itse omia kamojaan, mikä johti siihen, että oppaamme (jonka tehtäviin toisten kamojen kantaminen ei kuulunut) ja brittipoika kantoivat niitä vuorotellen. Raivostuttavaa. Tyttö oli liikkeellä ballerinamaisilla tossuilla (koska sai siten kuulemma paremman tuntuman maahan) ja mateli ilman kamojaankin hermostuttavan hitaasti ja pysähtyi jokaiseen varjopaikkaan ihmettelemään miten hänen sydämensä lyö niin kovasti, voi miten outoa. Totesin hänelle että minunkin sydän lyö,
kuuluu asiaan kun on elossa ja ruumis on rasituksella, mutta hänellä oli sitten kaikkia muitakin tuntemuksia, millä selitti sitä ettei vaan jaksanut oikein kävellä. Olen sitä mieltä että jos lähtee vaellukselle, ne kamat pitää pystyä kantamaan, mitkä on rinkaansa pakannut. Piste. Vaikka sitten hampaat irvessä.

Ehdimme juuri pimeäksi alas vihreän vehreän kanjonin pohjalle, jossa yövyimme kynttilänvaloin ja isoin sängyin varustetuissa mökeissä. Pilvet roikkuivat taas alhaalla ja otin kylmän suihkun taskulampun valossa oksista tehdyssä "kylpyhuoneessa". Jalat kiittivät ja kaiken kruunasi puhtaat sukat sekä mökkejä vuokraavan pariskunnan valmistama illallinen.

Seuraavana aamuna kävelimme pitkään alhaalla kanjonin reunalla ja laskeuduimme lopulta aivan sen pohjalle, jossa oli pieni keidas, Oasis. Alussa polkujen täyttämään aasipaskaskaan tallaamista yritti vielä välttää, mutta seuraavana päivänä tavaraa alkoi jo olla niin paljon, ettei sen olemassaolosta jaksanut enää välittää. Kunhan etsi jalkojensa alle ne vakaat paikallaan olevat kivet kaatumisen välttämiseksi. Jotenkin absurdisti kaiken sen karun vuorenseinämän ja jylhien maisemien keskellä avautui pieni vihreä keidas, uima-altaita ja muutamia mökkejä, joissa saattoi yöpyä. Uimme ja söimme lounaan, minkä jälkeen matka jatkui kiipeämällä takaisin ylös Cabanaconde kylään. Tässä vaiheessa läppärineiti päätti ottaa kamoineen muulin takaisin ylös, koska ei kyennyt enää kävelemään edes ilman kamojaan. Olin tavallaan aika helpottunut, että pääsisin eroon jatkuvasta valittamisesta ja voivottelusta. Mutta muulinomistaja ei halunnunut vuokrata vain yhtä muulia, (koska miehen oli juostava perässä koko matka aina kylään asti), niinpä oppaamme joutui myös ottamaan muulin, vaikka olisi ihan mielellään kävellyt.

Vaelsimme sitten brittipojan kanssa kahdestaan kanjonin pohjalta ylös. Harmi että oppaamme meni tytön mukana, hän oli nimittäin ruokkinut tiedonjanoamme kertomalla kaikkea mielenkiintoista alueen kylistä ja historiasta ja tiennyt lähes kaiken matkan varrella olleista kasveista ja eläimistä. Mutta vaellus takaisin ylös oli mahtava. Alas jäänyt Oasis pieneni pienenemistään kun etenimme siksakmaisia polkuja toisiamme skarpaten ja juttuja kertoen. Matkalla oli mitä käsittämättömimpiä kalliomuodostumia ja maan poimuttumisia. Kaikki ne luonnonmaantieteen geomorfologian kurssilla naama kurtussa vietetyt tunnit saivat jonkilaisen merkityksen, kun näin nämä asiat oikeassa elämässä ja omin silmin. Mieleenpainuvinta oli myös pilvien välistä pilkistävät vuorenhuiput ja auringonlasku. Kaikkialla oli täydellisen hiljaista, eikä missään näkynyt ketään. Ehdimme kanjonin reunalle juuri ennen pimeän tuloa ja Elias oli siellä odottamassa meitä.

Viimeiset 20 minuuuttia lähestulkoon juoksimme Cabanaconden kylään. Oli jo pimeää ja kipitimme päättymättömien maissipeltojen välissä kapeeakin kapeampaa polkua pitkin. Välistä polku hävisi ja kompuroin kiviin yrittäessäni nähdä missä kaverit menivät. Maissit hakkasivat molemmilta puolilta ruumistani vasten ja jo kerran auringonlaskun myötä kadonnut hiki nousi uudestaan pintaan. Toisen yön vietimme Cabanacondessa hostellissa. Kuuma suihku ja kylmä olut oli sopiva tapa päättää päivä. Oli tosi hyvä ja onnellinen olo.

Viimeisenä päivänä otimme paikallisen aamubussin Cabanacondesta Cruz del Condorille, kuuluisalle kondorikotkien katselupaikalle. Tämän parin tunnin bussimatkan myötä sana "täynnä" sai aivan uuden merkityksen. Perulainen julkinen kulkuneuvo ei ole koskaan täysi ennen kuin se on täysi. En osaa edes arvioida miten monta ihmistä bussiin ahtautui, mutta siinä vaiheessa kun kaikilla penkeillä istui tuplasti enemmän ihmisiä kuin niille oikeasti mahtui, käytävät olivat täynnä matkalaisia ja bussin takaosan ikkunoista alettiin ottaa pieniä lapsia sisään, tiesin että vielä mahtuu! Seisoin itse käytävällä ja pidin kiinni sieltä mistä pystyin kun linjuri lähti keinuvin ottein liikkeelle ja kiihdytti maaseutumaisen hyväkuntoisella pompputiellä kohti kondoreita.

Näin hienoja lintuja, kondorikotkia, jotka kiertelivät ja kaartelivat ilmavirtausten avulla rotkojen ja vuorten yllä raatoja etsien. Ne olivat isoja ja jälleen Elias sivisti meitä kondoritietämyksellään. cruz del Condorilta jatkoimme matkaa jälleen yhdellä paikallisbussilla, joka oli ehkä hieman vähemmän täysi kuin edellinen. Vajaan kahden tunnin matkalla kohti Chivayn kylää sylissäni istui 6-vuotias Alexia, joka osasi englanniksi numerot yhdestä kymmeneen ja halusi tietää kaikki muutkin sanat kyseisellä kielellä. Bussin heiluessa ja mutkitellessa eteenpäin kävimme läpi monia monia sanoja englanniksi ja espanjaksi, sekä juttelimme lempihedelmistämme, ruoistamme ja siitä minne Alexia perheineen oli menossa. Matka meni nopeasti ja juttuseura oli mitä mainiointa!

Chivayssa otimme taksin ja menimme reiluksi tunniksi lillumaan La Caleran kuumiin altaisiin, Aquas Termales. Nämä maansisäisen lämmön lämmittämät vedet olivat minulle liian kuumia, 37 -asteisessa mineraalivedessä alkoi väsyttää aivan kamalasti ja tuntui että happi loppuu. Paikka oli kyllä todella kaunis. Kuumien vesien jälkeen söimme vielä lounaan Chivayssa, minkä jälkeen palasimme bussilla takaisin Arequipaan.

Cañon del Colca -trekki oli siis hieno kokemus, jota voin suositella kaikille! Vaelluksen voi tehdä myös viiden tai seitsemän päivän mittaisena. Olen huomannut että ihmisiä oppii todella tuntemaan kun heidän kanssaan matkustaa yhdessä. Pitkä intensiivinen yhdessäolo tuo helpommin ihmisistä esiin heidän parhaimpia ja pahimpia puoliaan. Reissaamalla ja uusien ihmisten jatkuvasta läsäolosta oppii samalla myös paljon itsestään. Olen huomannut olevani aika itsepäinen ja toisissa tilanteissa myös hieman kärsimätön, tiedän sen. Kun oppaamme ja läppärityttö lähtivät muuliensa kanssa ylös, tarjoutui Elias ottamaan minun rinkkani muulinsa kyytiin. Se olisi varmaan ollut ihan järkevää, mutta luontoni ei vaan jotenkin antanut periksi, vaikka tiesin että kiipeäminen olisi ollut paljon helpompaa ja ehkä mukavampaakin ilman rinkkaa. Sanoin että haluan kantaa itse omat kamani, että se on minulle tärkeää. Elias hymyili, sanoi että nähdään sitten ylhäällä ja lähti matkaan.

Suhteellisen lättänästä ja vuorettomasta maasta kotoisin olevana, olen huomannut mieltyneeni asioiden ja paikkojen korkeuksien tarkkailuun ja ilmoittamiseen. Olen viehättynyt vuorista ja haluan nähdä niitä lisää. Arequipassa on täydellinen oppikirjaesimerkki oikeaoppisesti muotoutuneesta kartiotulivuoresta, El Misti (5822 m). Muut kaupungin ympärillä olevat vuoret ovat Chachani (6075 m) ja Pichu Pichu (5571 m).

Mar 20, 2009

Ihastuttaa, vihastuttaa, ihmetyttää

Yliopiston kursseille ilmottautumisen piti tapahtua toissapäivänä, koska kurssien oli tarkoitus alkaa ensi viikon maanantaina 23.3. Mutta koska San Marcosissa oli tapahtunut jotain, oli yliopisto ollut suljettuna koko viime viikon, minkä vuoksi kaikki siirtyi viikolla eteenpäin. Kurssit alkavat näillä näkymin siis 30.3. (tai siinä huhtikuun alussa...) Päätin sitten katsella vähän lisää Perua ja siirtyä täältä pakokaasujen ja hulinan luvatusta maasta, Limasta, monta sataa kilometriä etelään, Arequipaan. Cruz del Surin luksusbussi starttaa tänään iltapäivällä ja perillä ollaan 15 tuntia myöhemmin. Olen luvannut itselleni kanjoneita ja kondorikotkia, ja jos viikossa ehdin, käyn tällä reissulla myös Titicacalla. Mutta lähden liikenteeseen aika avoimella aikataululla ja ohjelmalla.

Tässä kuitenkin ennen reissua joitakin ajatuksia Perusta, Limasta ja elämänmenosta täysin jäsentelemättömässä järjestyksessä.

Minun on ollut toisinaan vaikea sopeutua siihen, etten voi liikkua ulkona silloin kuin haluan ja siten kuin haluan. Suomessa koen voivani kävellä lähes missä vaan ja mihin aikaan tahansa ilman tunnetta siitä että pitäisi pelätä jotain. Täällä on pitänyt totuttautua siihen että pimeän (klo 19) jälkeen ei välttämättä ole hyvä idea mennä tietyille alueille tai liikkua yksin. Aluksi minusta tuntui että olen jollain tasolla kotini vanki tai liian riippuvainen muiden ihmisten menemisistä ja tulemisista, mutta nyt aikoihin ja paikkoihin liittyviin rajoittaviin tekijöihin on jo jossain määrin tottunut.

Olen jokseenkin vakuuttunut että Limassa on enemmän takseja kuin olisi tarvis. Taksikuskit ovat superaktiivisia, näkyviä, kuuluvia ja niitä on kaikkialla. Tämä on tietysti kiva, aina saa kyydin minne vaan kun haluaa. Mutta kun minä en joka kerta kodistani ulos astuessani tarvitse taksikyytiä. Jos olen lenkillä, en halua nousta taksiin. Sata kertaa päivässä hoettu "no gracias" alkaa kokea pahaa inflaatiota, eikä täydellinen noteeraamattomuus tuota sen parempia tuloksia. Taksikuskit kuitenkin tööttäilevät joka päivä ja koko ajan. Sellaista se vaan on. Tavallisen äänimerkin lisäksi vislausäänellä varustetut taksit ovat oma lukunsa... melkoisen kätevää.

Tykkään combeista. Nuo kaikissa maailman väreissä loistavat, romuisat, äänekkäät, saastuttavat, vaaralliset ja tupaten täyteen ahdetut, toisinaan hyvinkin mielikuvituksellisesti tuunatut pikkubussit ovat mielestäni osa Liman sydäntä ja perusolemusta. Ne poukkoilevat, ajavat holtittomasti, tööttäilevät, saastuttavat ja saavat silloin tällöin aikaan pahoja onnettomuuksia, mutta pidän niistä silti. Ne ovat käteviä ja edullisia, niitä on paljon, ne menevät melkein kaikkialle, ja kun oppii systeemin ja on hyvä tuuri, niillä pääsee useimmiten juuri sinne minne haluaa. Pomppivasta kyydistä, ahtaudesta huolimatta ja siitä, että 165 cm pituisella ihmiselläkin on välillä vaikea löytää tilaa jaloilleen, minua jostain syystä aina hymyilyttää combeissa.

Ihmettelen edelleen ruokakaupassa asioinnin monia piirteitä. Nyt en tarkoita pieniä lähikioskeja, joista voi saada kätevästi lähes kaikkea pientä maan ja taivaan väliltä, vaan suurempia marketteja. Näissä kaupoissa on mieletön määrä henkilökuntaa. Joka pikkutehtävälle on oma työntekijänsä. Hyllyjen väleissä on paljon tuote-estittelijöitä ja maistattajia, on leivänpunnitsija, viiniasiantuntija, kosmetiikkaekspertti ja ostosten pakkaaja. Tämä on toisaalta todella kätevää, mutta toisinaan hankalaa. Toiseksi, näissä kaupoissa asiointi ei koskaa ole mikään "käväisenpä kaupassa" -juttu. Yhden vesipullon hakeminenkin on useimmiten pidempi prosessi, johon tarvitaan aikaa. (Toisaalta pidän paljon siitä, ettei täällä ole ihan samaan tapaan omaksuttu suomalaista tehokkuutta ja kassahekilökunnan verenmaku kurkussa suorittamaa työtahtia.) Visa electron on joka kerta ihmeellinen asia, vaikka korttia käyttäviä ihmisiä asioi kaupoissa päivittäin. Sitä höylätään ja vedetään edes takaisin, syötetään koodeja ja höylätään taas... en tiedä mitä siinä tapahtuu, mutta pääasia että asian saa hoidettua. Kolmas kauppahuomioni ärsyttää... kaikki ostokset pakataan tietysti muovipusseihin, mutta minun on vaikea sulattaa sitä, että erilaiset ruoka-aineet ja hankinnat laitetaan omiin pusseihinsa! Maitotuotteet, hedelmät, leivät, purkit ja purnukat. Tämän johdosta saatat kävellä ulos kaupasta neljän kassin kanssa, vaikka ostit vain juustoa, leipää, ananaksen, tomaatteja, limpparia ja vessapaperia. Seuraava hankintani: kangaskassi. Vaikka kämppikseni ovat joutuneet toisinaan puolustelemaan tiskeillä senkin käyttöä.

Perulaiset ovat ystävällisiä. Tai ainakin ne ihmiset joita minä olen kohdannut. Ystävällisiä nimenomaan siinä mielessä että monet ovat todella auttavaisia, eikä mihinkään mielellään sanota "ei". Ihmiset neuvovat ja auttavat aina kun jostain kysyy jotain, ja vaikuttavat useimmiten vilpittömästi kiinnostuneilta siitä mistä tulet ja minne menet. Viimeksi eilen combissa kun varmistin rahastajalta että meneehän tämä sen terminaalin ohi minne halusin, joukko ympärilläni istuvia ihmisiä alkoi neuvoa missä terminaali on ja huolehtivat siitä että jään varmasti pois oikeassa kohdassa. Eräs nainen neuvoi vielä mistä on turvallisin kohta ylittää tie. Tällainen on todella lämmittävää ja saa hyvälle mielelle. Toisaalta haluttomuus sanoa "ei" voi aiheuttaa hankaluuksia, jos tarvitsee totuudenmukaista ja eksaktia tietoa jostakin asiasta. Mutta täällä ehkä ennemmin kaarretaan ja kierretään tämä ikävä negatiivissävytteinen sana ja kerrotaan ja suositellaan sitten jotakin muuta.

Perulaiset ovat myös todella suorasanaisia. Itselläni ei ole vielä paljoa omakohtaisia kokemuksia tästä, mutta tiedän että asiasta kuin asiasta voidaan sanoa, ja sanotaankin, suoraan päin naamaa. Lihomisista, laihtumisista ja muista ulkonäköön ja fyysisiin ominaisuuksiin liittyvistä asioista huomautetaan suoraan ääneen kyseiselle henkilölle. Suomalaistyylistä hienovaraisuutta ei näissä asioissa ole.

Eräs ärsyttävä asia on ihmisten elokuvateatterikäyttäytyminen. Elokuvissa voidaan jutella, puhelin voi soida, siihen voidaan vastata ja keskustelukuppanille voidaan alkaa kertoa että mitä siinä leffassa nyt oikein tapahtuu. Olen ehkä vähän fundamentalisti tämän asian suhteen, mutta mielestäni elokuvissa kuuluu olla hiiren hiljaa ja kännykät pidetään kiinni, piste.

Tässä välissä haluaisin kumota kaiken sen "voi ei siellä Etelä-Amerikassa sitten voi olla kasvissyöjä, ei sieltä mitään kasvisruokaa saa. Elämä on pelkkää pihviä ja kanaa." -puheen. Täällä on mainota kasvisruokaa, tuoreita edullisia kasviksia, vihanneksia ja hedelmiä kojut pullollaan. Limassa on useita todella hyviä kasvisravintoloita, herkullista falafelia, soijaa monessa muodossa ja mainioita lounaspaikkkoja, joten kasvisruoan ystävällä ei ole täällä mitään hätää.

Jaksan ihmetellä perulaisten ennakkoluuloisuutta toisiaan kohtaan. Tämä on melko rasistinen maa, mutta perulaisten toisiinsa kohdistama epäluottamus ja epäily on kummallista. Maan menneisyys, väkivalta, poliittiset kuohunnat ja yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien väliset jaot varmasti selittävät tätä. Perulaiset varoittelevat ulkomaalaista toisista perulaisista, ja kaikkialla ihmetellään sitä kun matkustelee maassa yksin. "Voiii, reissaatko yksin?!" -kysymykset ovat samaan aikaan hieman kauhistuneita, ihmettelviä että sääliviä.

Asia, johon minun on vaikea kuvitella tottuvani, on jatkuva tuijottaminen ja jatkuva tietoisuus siitä, että on koko ajan silminnähden erilainen. Huutelun, viheltelyn ja muun maiskuttelun voi ohittaa reagoimatta, mutta se tunne että ei voi olla huomaamaton, mennä massassa juuri silloin kun itse haluaisi, on toisinaan häiritsevää.

Loppujen lopuksi, moni pikkuasia on täällä tehty todella käteväksi. On asioita, joita saa mistä vaan ja jotka hoituvat joka paikassa vaivattomasti... lehden tai juoman ostaminen kesken taksi- tai combikyydin, kopioiminen, puhelut jenkkeihin, purkan, karkin tai muun pikkusälän hankkiminen, rahanvaihto, moottoriliikennevälineen löytäminen, edullinen syöminen... Toisaalta on asioita, jotka muodostuvat pelkästä byrokratiasta ja toimistojen välisestä juoksemisesta ja papereiden ja leimojen pyörittämisestä.

Kaikesta huolimatta, tai juuri sen takia, olen vakuuttunut tämän maan omasta sisäisestä logiikasta. Se ei aina näytä tai tunnu kätevältä tai järkevältä, mutta in the end, se toimii täällä. Tietysti moni asia voisi olla Perun kaltaisessa kehittyvässä maassa (niin kuin monessa muussakin maassa) toisin tai paremmin, mutta tekisikö esimerkiksi mainitsemieni pikkujuttujen muuttaminen yhteiskunnasta paremman tai toimivamman? Ja kenelle se sitten olisi parempi ja toimivampi?

Lisäksi kaikki on täysin riippuvaista päivästä ja omasta olotilasta. On hetkiä, jolloin häiritsevät asiat ovat superärsyttäviä, eikä kärsivällisyys välttämättä riitä ystävälliseen "no graciakseen" tai totaaliseen ohittamiseen. Ja sitten on hetkiä, jolloin niitä samoja asioita ei edes huomaa. Enkä minä siellä combissakaan ihan aina ole naama aurinkoisena, jos huomaan meneväni ihan väärään suuntaan enkä pääse ulos kun edessäni on enemmän jengiä kuin laki sallii (kirjaimellisesti). Nyt juuri olen onnellinen että olen täällä, koska täällä tuntuu hyvältä olla.

Muutin eilen uuteen huoneeseen, jonka kilpavarusteluun kuuluu muun muassa oma kylppäri ja kirjahylly! Tärkeää siirtymäriittiä juhlittiin lettujen, mansikkahillon, vaniljajäätelön ja Ican viinitilalta tuodun hedelmäviinin kera. Kiitos Inkerille maukkaista lätyistä!