Nevado Piscon kahdet kasvot

26.8. päätin kokeilla toista vuoren huipun valloittamista Andien Cordillera Blancalla. Nevado Pisco (5752m) on teknisesti helppo vuori, onnellisesti keskellä muita mahtavia lumihuippuja, muun muassa Perun korkeinta kohtaa, Huascaránia. Hyvällä säällä Piscon huipulta on siis aivan mahtavat näkymät joka suuntaan, minkä vuoksi se on kovin suosittu.

Kolmen tunnin automatkan jälkeen oltiin Cebollapampalla, mistä käveltiin 2,5 tuntia perusleiriin 4760m korkeuteen. Telttojen ja kamojen järjestämisen jälkeen vähän lepäilyä makuupusseissa. Ruoan jälkeen tsekattiin vaatteet ja varusteet ja juteltiin miten ja milloin lähdetään etenemään. Minä, poika espanjasta ja toinen Britanniasta mentäisiin yhdessä narussa Aldon kanssa. Espanjalaispariskunta toisen oppaan, Edgarin, kanssa. Ja yksi kovin hitaasti perusleiriin edennyt jenkkityttö Ebertin parina. Ysiltä nukkumaan ja klo 00:00 ylös. Kymmenen aikaan oli alkanut sadella lunta, mikä ei ollut kovin hyvä merkki yhtään mistään. Päätettiin sitten herätessä odottaa tunti ja katsoa jos lumentulo hellittäisi. Ja hellittihän se. Aamupalaa, reppu selkään ja yhden jälkeen päästiin matkaan.

Piscon jäätikön reunaan päästäkseen on ensin edettävä jättimäistä moreenia noin kolme tuntia. Tämä moreeni ei ole mikään kaunis kyyneleen muotoinen koulukirjaesimerkki, joka alkaa ja päättyy nätisti, vaan kiveä,hiekkaa, murikoita ja lohkareita on paljon ja joka suuntaan. Moreenia mentiin ylös ja alas, vasemmalle ja oikealle, eikä se tuntunut loppuvan koskaan. Melkein heti leiristä lähtiessä alkoi taas sadella lunta. Lumen tulo vain yltyi meidän edetessä, mikä teki kivien maailmassa liikkumisesta vaikeaa, liukasta ja hidasta. Reitin peittyessä lumivaippaan ja tuulen yltyessä muodostin viharakkaussuhteeni Piscon moreeniin.

Vasemmalla perusleiri telttoineen, oikealla Piscon refugio aamulla klo 9.

Päästiin jäätikön reunaan, missä laitettiin valjaat, köydet, cramponit ja muut varusteet ja lähdettiin kiipeämään. Jälleen päättymättömän valkoisen seinämän eteneminen pimeässä yössä hiljaa sai minussa aikaan käsittämättömän väsymyksen tunteen. Sama tapahtui kesäkuussa kun kiipesin Vallunarajulle. Olin nukahtaa pystyyn. Korkeudellakin lienee jotain tekemistä asian kanssa.

Tuuli ja lumentulo vain yltyi meidän noustessa hitaasti mutta varmasti kohti huippua. Piscon huippu on tavalliselle tallaajalle kiivettävissä noin 6-8 tuntiin. Kahden ja puolen tunnin kipuamisen jälkeen pysähdyimme keskelle valkoista pimeyttä ja juttelimme onko järkevää jatkaa ja yrittää huippua siinä säässä. Koska tuuli ja tuiverrus vain pahenisi korkeuden lisääntyessä, mikä ei tekisi kiipeämisestä kovinkaan nautittavaa, eikä huipulta todennäköisesti näkisi mitään, päätimme kääntyä 5350 metrin korkeudessa takaisin.

Tältä näytti 5350 metrissä kun päätettiin kääntyä takaisin.

Näkymä moreenille alaspäin tultaessa, keskellä laguuni Pisco.

Alas mentäessä alkoi päivä valjeta ja musta ja harmaa muuttua harmaaksi ja valkoiseksi. Maisemat olivat upeita, karuja, jylhiä, lumisia ja jyrkkiä. Turkkosit, siniset ja vihreät laguunit pilkistivät lumen ja kiven keskeltä ja mooreni oli kaikessa kamaluudessaan todella kaunis.Palasimme takaisin perusleiriin, Cebollapampalle ja lopulta Huaraziin. Se, ettei päästy huipulle ei juurikaan harmittanut. Kokemus oli todella hieno.

Laskeutumassa takaisin perusleiriin.

Reilu viikko Piscon lumimyräkän jälkeen, 3.9. päätettiin yrittää vuorta uudestaan. Samat kuviot, auto Huarazista Cebollapampalle, missä kamat ja aasit järjestykseen. Vajaan kolmen tunnin kiipeäminen perusleiriin, teltat pystyyn, lepäilyä ja ruokaa. Tällä kertaa jako meni seuraavasti: minä ja (ensimmäinen Huarazissa kohtaamani!) suomalaispariskunta Aldon naruun, itävaltalaiset isä ja poika Edgarin kanssa ja yksi jenkki- ja yksi brittipoika Victorin peesissä. Matkaan päästiin ajoissa jo ennen yhtä ja vanha tuttu moreeni otti taas aika koville.

Kiipeämistä aamuyöllä.

Mutta tällä kertaa kokemus oli aivan toisenlainen. Tuulen ja lumen puuttuessa heiluvien lohkareiden ja luisuvan hiekan tallaaminen oli hyvin erilaista. Moreenin ylä- ja alamäet tuntuivat helpommilta, matka taittui nopeammin ja varmemmin ottein ja pimeyskin tuntui erilaiselta. Jäätikön reunasta päästiin lähtemään puoli neljän aikaan ja huipulla oltiin puoli yhdeksän maissa!

Vuorelle oli menossa toinenkin ryhmä. Aldo korjaamassa Jaakon cramponeja.

Piscolle kiipeäminen oli välillä tosi raskasta. Oman hengityksen kuunteleminen lumen ja jään keskellä sanoinkuvaamattoman hienoissa maisemissa on aika terapeuttista. Vuorilla edetessä on aikaa ajatella... siellä tuntee itsensä tosi pieneksi ja aika mitättömäksi kun kaikki on niin suurta ja kaunista. Huipulle päästäkseen oli noustava viimeinen seinä, joka oli koko reissun jyrkin. Seinän nelinraajoin taittamisen jälkeen oltiin ylhäällä, auringossa ja tuulessa, Alpamayon, Huascaránin, Huandoyn, Chopicalquin, Chacrarajun ja muiden huippujen kohotessa ympärillä. Olo oli tosi hyvä taas kerran. Sitä tyydytyksen tunnetta, mikä huipulle pääsemisen jälkeen tulee, on vaikea kuvata. Naurattaa ja hymyilyttää, on onnellinen olo.

Victor, Elina, Aldo ja Edgar huipulla.

Koko porukka Piscon huipulla.

Pieni osa moreenia... itävaltalaiset menossa harjalla alaspäin.

Loput kuvat löytyvät parin päivän kuluttua picasasta.