Arkea ja arjettomuutta

Yliopistolla alkoi joskus vihdoin tapahtua ja olen löytänyt paikkani kolmelta melkoisen mielenkiintoiselta kurssilta yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Useimmiten luennot on. Useimmiten ne eivät ala silloin kuin aikataulun mukaan pitäisi, eikä tälle näytä olevan mitään sen kummempaa syytä. Kyllä minun pitäisi nyt jo ymmärtää, että aikataulut ovat enemmän suuntaa antavia kuin alkamisesta ja päättymisestä kertovia. Muutokset näkee sitten siellä paikan päällä. Odottajan aika on päättymätön. Kampus on oma maailmansa, ei sinne välttämättä näy että yksi alueelle vievistä porteista on tukossa mieltään osoittavien opiskelijoiden ja poliisien kahakoinnin takia. Ja että sen vuoksi pofessori ei pääse autollaan omalle parkkipaikalleen, minkä vuoksi luentoa ei ole. Yleisesti ottaen tiedekuntien toiminta ei ota paljoakaan häiriötä kampuksen aidan toisella puolella meneillään olevista aktivoitumisista. (betoniaidan, joka muutama yö sitten revittiin Liman kaupunginosan taholta alas, mielenilmauksena sille, että yliopisto rikkoo kaupungin ja sen välille tehtyä sopimusta, ja onkin päättänyt vastustaa tiehanketta, joka haukkaisi palan kampusaluetta, eikä helpottaisi opiskelijoiden kulkua nyt jo vaarallisen liikennevalottoman, liikennepoliisittoman ja suojatiettömän vilkkaan kadun yli...)

Tai toiminta näkyy yhteiskuntatieteellisen ympäristössä plakaatteita, banderolleina ja ehkä joskus jonkinlaisena odottavan levottomana tunnelmana... mutta viime perjantain uuden yhteenoton myötä ymmärsin ettei ulkona savuava roina ja perunapeltoja muistuttava pääkatu tai kyynelkaasusta yskivät opiskelijat vaikuta juurikaan siihen onko luentoja vai ei. Kombi ei taaskaan kääntynyt siitä mistä olisi pitänyt, joten osasin odottaa että ehkä jotain edellisviikon kaltaista oli menossa. Kiersin korttelin ja yritin ylittää katua, mutta silmiin, nenään ja kurkkuun työntyvä polttava savu pakotti kiertämään vielä vähän kauempaa. Siellä kulki taas yhtenä hajanaisena massana opiskelijat, katukauppiaat, opettajat ja paikalliset asukkaat rauhallisina virtoina etsien hyvää kohtaa päästä sinne minne olivat menossa. Jotenkin se näky pysäytti taas. Laskeva ilta-aurinko oli kuin kohdelamppu sille räjäytetyn näköiselle kadulle, jonka ympäristön lukuisat lounaspaikat, kopiointipisteet, nettikahvilat ja kioskit olivat muuttuneet suljetuksi harmaaksi aaltopeltimuuriksi, ja aamuvarhaisesta yömyöhään virtaavat opiskelijavanat kadonneet kokonaan.

--------------------------------------------

Suomessa voitaisiin ottaa mallia Perun tai San Marcosin keskustelevasta ja osallistavasta opiskelukulttuurista. Meillä voi luovia pahimmassa tapauksessa yhdeksän vuotta peruskoulua ja kolme vuotta lukiota ennen kuin jossain korkeakoulutuksen ensiaskelmilla eteen pamahtaa puhe tai muu suullinen esiintyminen. Ja se on sitten ihan kamalaa kun siihen ei ole totuttu eikä äänessä oleminen ja keskusteluun osallistuminen, sen vetämisestä puhumattakaan, tule millään tavalla luonnostaan. Luulen että suomalaistenkin korkeakoulukurssien sisällöstä saisi paljon enemmän irti, jos professorin 24-tuntista monologia korvattaisiin edes osittain sillä, että asioista puhuttaisiin. "Jutustelu" ei ehkä tunnu tehokkaalta, mutta ymmärtäminen ja omien ajatusten jalostuminen eivät nähdäkseni synny ainaisen tehokkuuden myötä.

------------------------------------------

Ajattelin että opintojen alkamisen myötä tulee arki. Muodostuu rytmi ja elämään tulee jotain ennestään tuttua. Mutta ei tullut. Tai tuli, mutta se ei ole se arki, minkä minä tunnistan. Päätäni hämmentää samanaikainen tunne eräänlaisesta ikuisuuksia jatkuvasta viikonlopusta sekä toisaalta koko ajan vahvistuva käsitys siitä etten ole lomalla, vaan asun ja elän täällä. Minulla siis on täällä arki. Ei eläminen ole jatkuvaa eksotiikkaa ja reisaamista, uutuuksien ihmettelyä ja ihanuutta. Aina ei huvita. Myös valokuvat vääristävät asioita jossain määrin. Ne ovat vain matkoilta, joissa maisemat ja ihmiset vaihtuvat. Oikeasti moikkaan päivittäin kadunkulman kioskimyyjää, tallustan paljon samoja katuja ja kuljen ruokakaupan hyllyvälit useimmiten samassa järjestyksessä.

Läheskään jokaisesta sattumuksesta ja tapahtumasta ei jaksa enää kirjoittaa. Ei tunnu mielekkäältä raportoida kaikista käänteistä ja ajatuksista... Myös aikaisemmat kirjoitukset tuntuvat välistä jotenkin typeriltä.
----------------------------------

Olen onnellinen huomattuani että olen saanut aikaa pysähtyä. Pysähtyä ajattelemaan mitä haluaisin tässä elämässä tehdä ja minne suunnata mielenkiintoani ja osaamistani. Olen huomanut miten harvinaisia tällaiset mahdollisuudet nykyään ovat. Joka puolella painetaan niska limassa töitä ja opiskellaan jatkuvassa paineessa, ja jos vähän hellittää elämältä menee pohja, koska koko yhteiskunta tuntuu olevan rakennettu jatkuvasti kiristyvän työnteon varaan ja sen ympärille ja jatkuvan paineen alla elämisen ehdoilla. En väitä etteikö työskennellessä tai opiskellessa voisi miettiä elämäänsä, varmasti voi. Minua se, että elämäni on nyt enimmäkseen täällä, on auttanut pääsemään eroon takaraivoani asuttaneista "pitäisi sitä, pitäisi tätä" ja "sitten kun" -ajatuksista. Nyt voin pysähtyä ihan oikeasti ja miettiä ilman sitä painetta jostain mitä koko ajan pitäisi. Voin toisinaan vain olla. "Vain olemista", josta ei ulospäin välity minkäänlainen näkyvä tuottaminen tai aikaansaaminen, ei arvosteta läheskään tarpeeksi. En minäkään ole sitä osannut aina arvostaa, mutta täällä olen alkanut oppia. Toivoisin että kaikilla olisi jossain vaiheessa elämässa mahdollisuus hidastaa, pysähtyä, hellittää vähän.

-----------------------------------

Miksi kombeilla liikkumisessa on jotakin kiehtovaa? Ihmiset istuvat tai seisovat niissä suomalaisittain hyvinkin hiljaa, lähes tuppisuina. Vieraille ei juuri jutella ja ollaan vähän omissa oloissa, vaikkakin lähes sylikkäin ja päällekkäin näissä täyteen ahdetuissa pikkuautoissa. Cumbia raikaa radiossa ja liikenne pauhaa ympärillä kilpaa rahastajan monotonisen huutamisen kanssa, mutta combissa on silti usein hiljaisuuden tunnelma.

-----------------------------------

Kaksi asiaa, joihin törmään jatkuvasti uusien ihmisten kanssa. Minua luullaan espanjalaiseksi puhetapani vuoksi. Huvitusta herättävän espanjan espanjani lisäksi minua luullaan jatkuvasti neljä vuotta nuoremmaksi kuin mitä olen.

Kivi käteen

Perjantaina näin ja koin millaista yhteiskunnallisesti tai opiskelijaliikehdinnän osalta aktiivisen yliopiston arki voi olla. Olin menossa iltapäivällä luennoille, mutta kombi ei päässytkään kääntymään viimeisestä mutkasta omalle päätepysäkilleni koska kaksi polisia oli tukkinut tien. Hyppäsin pois seuraavalla pysäkillä ja totesin että yliopiston portille vievä tie oli tukittu kivillä, sementtimuurin palasilla ja muulla roinalla. Kadun varsilla oli haahuilevia epätietoisia nuoria, joista osa pyöri kivet kourassa odottelevan näköisesti. Toiset kantoivat tielle lisää romua ja osa huusi opiskelija-asuntolaa puoltavia iskulauseita.

Kauempana tiellä kampusalueen pääportin edessä oli kaksi panssariauton näköistä poliisiautoa, joita etäämpänä oleva opiskelijajoukko kivitti. Poliisit vastasivat pommitukseen kyynelkaasulla yrittäessään hajottaa joukkoa. Ihmettelin kadun varressa jonkin aikaa, kun toinen autoista lähti ajamaan kovaa vauhtia suljettua katua pitkin kohti meitä suihkuttaen vettä ihmisten päälle. Opiskelijat, katukauppiaat, jäätelönmyyjät ja ohikulkijat juoksivat karkuun kuka minnekin. Ohi kiitävän auton peltinen ulkokuori kolisi ja kumisi opiskelijoiden viskelemistä kivistä. Juoksin itse pois kivet vastaan vesi -taistelun alta kadun varrella olevan talon pihalle ja palasin kadulle kun auto oli ohittanut meidät.

Yhteenotto liittyi tiistaiaamun tapahtumiin, jolloin 300 San marcosin opiskelijaa oli vallannut tietojenkäsittelytieteellisen tiedekunnan rehtorinviraston mielenosoituksena opiskelija-asuntolan sekä ruokalan olojen parantamisen puolesta. Asuntolan ja ruokalan ilmeisen heikon tilanteen puolesta on protestoitu näkyvästi koko lukukauden ajan. Poliisit olivat tulleet kampusalueelle ja pidättäneet 23 opiskelijaa. Tiistaista lähtien poliisien vastaiset ja pidätettyjä opiskelijoita tukevat graffitit eri puolilla yliopiston rakennuksia ovat lisääntyneet, ja keskiviikkona ja perjantaina tyytymättömyys purkautui yhteenottona poliisin kanssa. Paikallisen sanomalehden mukaan laitoksen tiloja ja yliopiston omaisuutta olisi vahingoitettu tiistain valtauksen aikana.



Ajattelin että luennot on varmaan peruttu yhteenoton ja liikennekatkon vuoksi. Mutta toisesta portista kulki jengiä kuitenkin koko ajan sisään ja ulos, joten kävelin itsekin yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan katsomaan tapahtuisiko siellä jotain.

Professori saapui ajoissa paikalle, luennot pidettiin kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan ja opettaja pahoitteli tyytyväisesti hymyillen ettei ollut päässyt keskiviikkona paikalle koska opiskelijoiden ja poliisien välinen 'sota' oli tukkinut yliopiston parkkipaikalle vievän tien. Luokassa luennoitiin Latinalaisen Amerikan sosiologiasta ja Meksikon verisestä 1900-luvusta ja ikkunasta kuuluivat opiskelijoiden mieltä osoittavat huudot ja iskulauseet.

Lähtiessäni kotiin, poliisit olivat poissa ja katu oli siivottu suurimmista kivistä. Aurinko oli laskemassa banderollien värittämän kampusalueen rakennusten taakse ja liikenne toimi taas normaalisti.