Vuoria, rotkoja ja aasinkakkaa

Palasin lauantaiaamuna viikon mittaiselta Arequipan reissultani takaisin Limaan. Olisin voinut ja halunnut jäädä, mutta opinnot San Marcosissa alkaisivat kuun alussa, mitä ennen ajattelin hoitaa yliopistoon ja kurssivalintoihin liittyviä käytännön juttuja. Tai niinhän minä luulin. Kurssien alku on taas siirtynyt x ajalla eteenpäin ja toisen käden tiedon mukaan opiskelemaan pääsisi näillä näkymin 6.4. Jos tästä olisi ilmoitettu minullekin, olisin ilolla jatkanut matkaani Arequipasta Punoon tai Cuscoon, ja palannut Limaan vasta kun jotain oikeasti tapahtuu yliopistolla. Noh, tämmöistä se kai välillä sitten on, perulaisessa valtion ylläpitämässä yliopistossa... tiedonkulku, aikataulut, asioiden toteutuminen... Ehdin matkustaa Cuscoon myöhemminkin, mutta nyt olisi vain ollut todella hyvä hetki kun tien päällä jo oltiin.

Viikko Arequipassa oli lähestulkoon pelkkää hyvää, hienoa, kaunista ja mielenkiintoista. Voisin kertoa historiaa ja kulttuuria huokuvan koloniaalisen kaupungin hienoista rakennuksista ja herkullisista ravintoloista. Tai käsittämättömän kauniista vuoristoista ja tulivuorista, joiden välissä Perun toiseksi suurin kaupunki lepää. Tai korutaiteilijana, kaivostyöläisenä ja limpparinmyyjänä työskentelevästä Mauriciosta, joka halusi viedä minut katsomaan helikopterilla Nascan linjoja. Tai siitä kokateen määrästä, jota tuolla reissulla tuli joka mutkassa juotua. Voisin myös kirjoittaa kaariholvikattoisista kahviloista ja luonnonkatastrofeista, joiden armoille kaupunki on moneen kertaan joutunut ja joiden vuoksi rakennukset ovat reilun miljoonan asukkaan kaupungissa pääsääntöisesti matalia. Mutta kirjoitan kutenkin kolmen päivän Cañon del Colca -trekistä, joka oli koko matkan mieleenpainuvin ja hienoin kokemus.

Varasin heti Arequipaan päästyäni Colca Trek -nimiseltä matkanjärjestäjältä kolmen päivän vaelluksen, johon kuului laskeutuminen 3191 metriä syvään ja 100 km pitkään kanjoniin sekä paljon muuta. Kanjonissa kulkevan Rio Colcan vedet laskevat Tyyneen Valtamereen ja syvänteen ympärillä kohoaa käsittämättömän hienoja vuoria, joista korkeimmat ovat Coropuna (6631 m) ja Ampato (6310 m).

Reissu alkoi sunnuntaiaamuna seitsemältä paikallisen oppaan Eliaksen noutaessa meidät hostellilta. Minun lisäkseni trekille lähti poika briteistä ja liettualaisranskalainen tyttö. Lähdimme paikallisella bussilla Arequipasta (2325 m) kohti Chivayn kylää, jossa vaihdoimme toiseen bussiin. Tämä bussi vei meidät Cabanacondeen (3287 m), pieneen kylään kanjonin reunalla. Cabanacondessa söimme lounaan ja ostimme vettä (kanjonin pohjalla veden hinta nelinkertaistui!), minkä jälkeen suuntasimme kohti kanjonia. Ensimmäisen päivän aikana kävelimme jonkin verran tasaisessa maastossa, hieman nousuja ja pääosin laskeutumista. Henkilökohtaisesti pidän enemmän kipuamisesta kuin laskeutumisesta, sillä jalkojen alla kiitettävän suuressa kulmassa luistavat kivet, hiekka, kasvillisuus ja aasinpaska tekevät pystyssä pysymisestä alaspáin mentáessa paljon haasteellisempaa. Lisäksi mahdollisen kaatumisen aikaansaamat vahingot ovat noustessa huomattavasti vähäisemmät kun rinkka ei vie holtittomasti mennessään.

Olen aina pitänyt luonnossa vaeltamisessa hiljaisuudesta, yksinäisyydestä ja siitä, miten maa rapisee jalkojen alla ja kuulet vain oman hengityksesi ja tunnet liikkumisen aikaansaaman rasituksen ja rinkan hiostaman selän. Cañon del Colcalla tämä kaikki jotenkin moninkertaistui entisestään. Tunsin itseni niin pieneksi niiden mahtavien vuorten keskellä, enkä voinut lakata ihmettelemästä korkeuseroja, luontoa, karuja ja kauniita asioita ja sitä, miten pilvet roikkuivat ihmeellisissä paikoissa. Minne ihmiset ovat rakentaeet talonsa ja miten raskasta siinä maastossa oli toisinaan liikkua.

Huomasin itsessäni myös ehkä melko perisuomalaiseksikin luonnehdittavan piirteen, kun kävi ilmi että porukkamme liettualaisranskalainen vahvistus ei vaan kyennyt trekkiin vaikkei se mikään kamalan vaativa ollutkaan. Ei minulla ole ongelmaa sen kanssa jos jonkun fyysinen kunto ei riitä kävelemiseen epätavallisessa maastossa. MUTTA jos ihminen pakkaa vaellukselle keskelle ei mitään mukaansa läppärinsä, ralph lauren -takkinsa, sataa erilaista naamarasvaa ja kasan muuta táysin turhaa kamaa kun suositus on "vain välttämättömät" (lämpimät vaatteet, vettä, uikkari, pyyhe, vessapaperia...), alkaa ymmärrys loppua. Noh, ei siinä mitään, tämä neiti ei sitten jaksanut kantaa itse omia kamojaan, mikä johti siihen, että oppaamme (jonka tehtäviin toisten kamojen kantaminen ei kuulunut) ja brittipoika kantoivat niitä vuorotellen. Raivostuttavaa. Tyttö oli liikkeellä ballerinamaisilla tossuilla (koska sai siten kuulemma paremman tuntuman maahan) ja mateli ilman kamojaankin hermostuttavan hitaasti ja pysähtyi jokaiseen varjopaikkaan ihmettelemään miten hänen sydämensä lyö niin kovasti, voi miten outoa. Totesin hänelle että minunkin sydän lyö,
kuuluu asiaan kun on elossa ja ruumis on rasituksella, mutta hänellä oli sitten kaikkia muitakin tuntemuksia, millä selitti sitä ettei vaan jaksanut oikein kävellä. Olen sitä mieltä että jos lähtee vaellukselle, ne kamat pitää pystyä kantamaan, mitkä on rinkaansa pakannut. Piste. Vaikka sitten hampaat irvessä.

Ehdimme juuri pimeäksi alas vihreän vehreän kanjonin pohjalle, jossa yövyimme kynttilänvaloin ja isoin sängyin varustetuissa mökeissä. Pilvet roikkuivat taas alhaalla ja otin kylmän suihkun taskulampun valossa oksista tehdyssä "kylpyhuoneessa". Jalat kiittivät ja kaiken kruunasi puhtaat sukat sekä mökkejä vuokraavan pariskunnan valmistama illallinen.

Seuraavana aamuna kävelimme pitkään alhaalla kanjonin reunalla ja laskeuduimme lopulta aivan sen pohjalle, jossa oli pieni keidas, Oasis. Alussa polkujen täyttämään aasipaskaskaan tallaamista yritti vielä välttää, mutta seuraavana päivänä tavaraa alkoi jo olla niin paljon, ettei sen olemassaolosta jaksanut enää välittää. Kunhan etsi jalkojensa alle ne vakaat paikallaan olevat kivet kaatumisen välttämiseksi. Jotenkin absurdisti kaiken sen karun vuorenseinämän ja jylhien maisemien keskellä avautui pieni vihreä keidas, uima-altaita ja muutamia mökkejä, joissa saattoi yöpyä. Uimme ja söimme lounaan, minkä jälkeen matka jatkui kiipeämällä takaisin ylös Cabanaconde kylään. Tässä vaiheessa läppärineiti päätti ottaa kamoineen muulin takaisin ylös, koska ei kyennyt enää kävelemään edes ilman kamojaan. Olin tavallaan aika helpottunut, että pääsisin eroon jatkuvasta valittamisesta ja voivottelusta. Mutta muulinomistaja ei halunnunut vuokrata vain yhtä muulia, (koska miehen oli juostava perässä koko matka aina kylään asti), niinpä oppaamme joutui myös ottamaan muulin, vaikka olisi ihan mielellään kävellyt.

Vaelsimme sitten brittipojan kanssa kahdestaan kanjonin pohjalta ylös. Harmi että oppaamme meni tytön mukana, hän oli nimittäin ruokkinut tiedonjanoamme kertomalla kaikkea mielenkiintoista alueen kylistä ja historiasta ja tiennyt lähes kaiken matkan varrella olleista kasveista ja eläimistä. Mutta vaellus takaisin ylös oli mahtava. Alas jäänyt Oasis pieneni pienenemistään kun etenimme siksakmaisia polkuja toisiamme skarpaten ja juttuja kertoen. Matkalla oli mitä käsittämättömimpiä kalliomuodostumia ja maan poimuttumisia. Kaikki ne luonnonmaantieteen geomorfologian kurssilla naama kurtussa vietetyt tunnit saivat jonkilaisen merkityksen, kun näin nämä asiat oikeassa elämässä ja omin silmin. Mieleenpainuvinta oli myös pilvien välistä pilkistävät vuorenhuiput ja auringonlasku. Kaikkialla oli täydellisen hiljaista, eikä missään näkynyt ketään. Ehdimme kanjonin reunalle juuri ennen pimeän tuloa ja Elias oli siellä odottamassa meitä.

Viimeiset 20 minuuuttia lähestulkoon juoksimme Cabanaconden kylään. Oli jo pimeää ja kipitimme päättymättömien maissipeltojen välissä kapeeakin kapeampaa polkua pitkin. Välistä polku hävisi ja kompuroin kiviin yrittäessäni nähdä missä kaverit menivät. Maissit hakkasivat molemmilta puolilta ruumistani vasten ja jo kerran auringonlaskun myötä kadonnut hiki nousi uudestaan pintaan. Toisen yön vietimme Cabanacondessa hostellissa. Kuuma suihku ja kylmä olut oli sopiva tapa päättää päivä. Oli tosi hyvä ja onnellinen olo.

Viimeisenä päivänä otimme paikallisen aamubussin Cabanacondesta Cruz del Condorille, kuuluisalle kondorikotkien katselupaikalle. Tämän parin tunnin bussimatkan myötä sana "täynnä" sai aivan uuden merkityksen. Perulainen julkinen kulkuneuvo ei ole koskaan täysi ennen kuin se on täysi. En osaa edes arvioida miten monta ihmistä bussiin ahtautui, mutta siinä vaiheessa kun kaikilla penkeillä istui tuplasti enemmän ihmisiä kuin niille oikeasti mahtui, käytävät olivat täynnä matkalaisia ja bussin takaosan ikkunoista alettiin ottaa pieniä lapsia sisään, tiesin että vielä mahtuu! Seisoin itse käytävällä ja pidin kiinni sieltä mistä pystyin kun linjuri lähti keinuvin ottein liikkeelle ja kiihdytti maaseutumaisen hyväkuntoisella pompputiellä kohti kondoreita.

Näin hienoja lintuja, kondorikotkia, jotka kiertelivät ja kaartelivat ilmavirtausten avulla rotkojen ja vuorten yllä raatoja etsien. Ne olivat isoja ja jälleen Elias sivisti meitä kondoritietämyksellään. cruz del Condorilta jatkoimme matkaa jälleen yhdellä paikallisbussilla, joka oli ehkä hieman vähemmän täysi kuin edellinen. Vajaan kahden tunnin matkalla kohti Chivayn kylää sylissäni istui 6-vuotias Alexia, joka osasi englanniksi numerot yhdestä kymmeneen ja halusi tietää kaikki muutkin sanat kyseisellä kielellä. Bussin heiluessa ja mutkitellessa eteenpäin kävimme läpi monia monia sanoja englanniksi ja espanjaksi, sekä juttelimme lempihedelmistämme, ruoistamme ja siitä minne Alexia perheineen oli menossa. Matka meni nopeasti ja juttuseura oli mitä mainiointa!

Chivayssa otimme taksin ja menimme reiluksi tunniksi lillumaan La Caleran kuumiin altaisiin, Aquas Termales. Nämä maansisäisen lämmön lämmittämät vedet olivat minulle liian kuumia, 37 -asteisessa mineraalivedessä alkoi väsyttää aivan kamalasti ja tuntui että happi loppuu. Paikka oli kyllä todella kaunis. Kuumien vesien jälkeen söimme vielä lounaan Chivayssa, minkä jälkeen palasimme bussilla takaisin Arequipaan.

Cañon del Colca -trekki oli siis hieno kokemus, jota voin suositella kaikille! Vaelluksen voi tehdä myös viiden tai seitsemän päivän mittaisena. Olen huomannut että ihmisiä oppii todella tuntemaan kun heidän kanssaan matkustaa yhdessä. Pitkä intensiivinen yhdessäolo tuo helpommin ihmisistä esiin heidän parhaimpia ja pahimpia puoliaan. Reissaamalla ja uusien ihmisten jatkuvasta läsäolosta oppii samalla myös paljon itsestään. Olen huomannut olevani aika itsepäinen ja toisissa tilanteissa myös hieman kärsimätön, tiedän sen. Kun oppaamme ja läppärityttö lähtivät muuliensa kanssa ylös, tarjoutui Elias ottamaan minun rinkkani muulinsa kyytiin. Se olisi varmaan ollut ihan järkevää, mutta luontoni ei vaan jotenkin antanut periksi, vaikka tiesin että kiipeäminen olisi ollut paljon helpompaa ja ehkä mukavampaakin ilman rinkkaa. Sanoin että haluan kantaa itse omat kamani, että se on minulle tärkeää. Elias hymyili, sanoi että nähdään sitten ylhäällä ja lähti matkaan.

Suhteellisen lättänästä ja vuorettomasta maasta kotoisin olevana, olen huomannut mieltyneeni asioiden ja paikkojen korkeuksien tarkkailuun ja ilmoittamiseen. Olen viehättynyt vuorista ja haluan nähdä niitä lisää. Arequipassa on täydellinen oppikirjaesimerkki oikeaoppisesti muotoutuneesta kartiotulivuoresta, El Misti (5822 m). Muut kaupungin ympärillä olevat vuoret ovat Chachani (6075 m) ja Pichu Pichu (5571 m).