Vuoria, rotkoja ja aasinkakkaa

Palasin lauantaiaamuna viikon mittaiselta Arequipan reissultani takaisin Limaan. Olisin voinut ja halunnut jäädä, mutta opinnot San Marcosissa alkaisivat kuun alussa, mitä ennen ajattelin hoitaa yliopistoon ja kurssivalintoihin liittyviä käytännön juttuja. Tai niinhän minä luulin. Kurssien alku on taas siirtynyt x ajalla eteenpäin ja toisen käden tiedon mukaan opiskelemaan pääsisi näillä näkymin 6.4. Jos tästä olisi ilmoitettu minullekin, olisin ilolla jatkanut matkaani Arequipasta Punoon tai Cuscoon, ja palannut Limaan vasta kun jotain oikeasti tapahtuu yliopistolla. Noh, tämmöistä se kai välillä sitten on, perulaisessa valtion ylläpitämässä yliopistossa... tiedonkulku, aikataulut, asioiden toteutuminen... Ehdin matkustaa Cuscoon myöhemminkin, mutta nyt olisi vain ollut todella hyvä hetki kun tien päällä jo oltiin.

Viikko Arequipassa oli lähestulkoon pelkkää hyvää, hienoa, kaunista ja mielenkiintoista. Voisin kertoa historiaa ja kulttuuria huokuvan koloniaalisen kaupungin hienoista rakennuksista ja herkullisista ravintoloista. Tai käsittämättömän kauniista vuoristoista ja tulivuorista, joiden välissä Perun toiseksi suurin kaupunki lepää. Tai korutaiteilijana, kaivostyöläisenä ja limpparinmyyjänä työskentelevästä Mauriciosta, joka halusi viedä minut katsomaan helikopterilla Nascan linjoja. Tai siitä kokateen määrästä, jota tuolla reissulla tuli joka mutkassa juotua. Voisin myös kirjoittaa kaariholvikattoisista kahviloista ja luonnonkatastrofeista, joiden armoille kaupunki on moneen kertaan joutunut ja joiden vuoksi rakennukset ovat reilun miljoonan asukkaan kaupungissa pääsääntöisesti matalia. Mutta kirjoitan kutenkin kolmen päivän Cañon del Colca -trekistä, joka oli koko matkan mieleenpainuvin ja hienoin kokemus.

Varasin heti Arequipaan päästyäni Colca Trek -nimiseltä matkanjärjestäjältä kolmen päivän vaelluksen, johon kuului laskeutuminen 3191 metriä syvään ja 100 km pitkään kanjoniin sekä paljon muuta. Kanjonissa kulkevan Rio Colcan vedet laskevat Tyyneen Valtamereen ja syvänteen ympärillä kohoaa käsittämättömän hienoja vuoria, joista korkeimmat ovat Coropuna (6631 m) ja Ampato (6310 m).

Reissu alkoi sunnuntaiaamuna seitsemältä paikallisen oppaan Eliaksen noutaessa meidät hostellilta. Minun lisäkseni trekille lähti poika briteistä ja liettualaisranskalainen tyttö. Lähdimme paikallisella bussilla Arequipasta (2325 m) kohti Chivayn kylää, jossa vaihdoimme toiseen bussiin. Tämä bussi vei meidät Cabanacondeen (3287 m), pieneen kylään kanjonin reunalla. Cabanacondessa söimme lounaan ja ostimme vettä (kanjonin pohjalla veden hinta nelinkertaistui!), minkä jälkeen suuntasimme kohti kanjonia. Ensimmäisen päivän aikana kävelimme jonkin verran tasaisessa maastossa, hieman nousuja ja pääosin laskeutumista. Henkilökohtaisesti pidän enemmän kipuamisesta kuin laskeutumisesta, sillä jalkojen alla kiitettävän suuressa kulmassa luistavat kivet, hiekka, kasvillisuus ja aasinpaska tekevät pystyssä pysymisestä alaspáin mentáessa paljon haasteellisempaa. Lisäksi mahdollisen kaatumisen aikaansaamat vahingot ovat noustessa huomattavasti vähäisemmät kun rinkka ei vie holtittomasti mennessään.

Olen aina pitänyt luonnossa vaeltamisessa hiljaisuudesta, yksinäisyydestä ja siitä, miten maa rapisee jalkojen alla ja kuulet vain oman hengityksesi ja tunnet liikkumisen aikaansaaman rasituksen ja rinkan hiostaman selän. Cañon del Colcalla tämä kaikki jotenkin moninkertaistui entisestään. Tunsin itseni niin pieneksi niiden mahtavien vuorten keskellä, enkä voinut lakata ihmettelemästä korkeuseroja, luontoa, karuja ja kauniita asioita ja sitä, miten pilvet roikkuivat ihmeellisissä paikoissa. Minne ihmiset ovat rakentaeet talonsa ja miten raskasta siinä maastossa oli toisinaan liikkua.

Huomasin itsessäni myös ehkä melko perisuomalaiseksikin luonnehdittavan piirteen, kun kävi ilmi että porukkamme liettualaisranskalainen vahvistus ei vaan kyennyt trekkiin vaikkei se mikään kamalan vaativa ollutkaan. Ei minulla ole ongelmaa sen kanssa jos jonkun fyysinen kunto ei riitä kävelemiseen epätavallisessa maastossa. MUTTA jos ihminen pakkaa vaellukselle keskelle ei mitään mukaansa läppärinsä, ralph lauren -takkinsa, sataa erilaista naamarasvaa ja kasan muuta táysin turhaa kamaa kun suositus on "vain välttämättömät" (lämpimät vaatteet, vettä, uikkari, pyyhe, vessapaperia...), alkaa ymmärrys loppua. Noh, ei siinä mitään, tämä neiti ei sitten jaksanut kantaa itse omia kamojaan, mikä johti siihen, että oppaamme (jonka tehtäviin toisten kamojen kantaminen ei kuulunut) ja brittipoika kantoivat niitä vuorotellen. Raivostuttavaa. Tyttö oli liikkeellä ballerinamaisilla tossuilla (koska sai siten kuulemma paremman tuntuman maahan) ja mateli ilman kamojaankin hermostuttavan hitaasti ja pysähtyi jokaiseen varjopaikkaan ihmettelemään miten hänen sydämensä lyö niin kovasti, voi miten outoa. Totesin hänelle että minunkin sydän lyö,
kuuluu asiaan kun on elossa ja ruumis on rasituksella, mutta hänellä oli sitten kaikkia muitakin tuntemuksia, millä selitti sitä ettei vaan jaksanut oikein kävellä. Olen sitä mieltä että jos lähtee vaellukselle, ne kamat pitää pystyä kantamaan, mitkä on rinkaansa pakannut. Piste. Vaikka sitten hampaat irvessä.

Ehdimme juuri pimeäksi alas vihreän vehreän kanjonin pohjalle, jossa yövyimme kynttilänvaloin ja isoin sängyin varustetuissa mökeissä. Pilvet roikkuivat taas alhaalla ja otin kylmän suihkun taskulampun valossa oksista tehdyssä "kylpyhuoneessa". Jalat kiittivät ja kaiken kruunasi puhtaat sukat sekä mökkejä vuokraavan pariskunnan valmistama illallinen.

Seuraavana aamuna kävelimme pitkään alhaalla kanjonin reunalla ja laskeuduimme lopulta aivan sen pohjalle, jossa oli pieni keidas, Oasis. Alussa polkujen täyttämään aasipaskaskaan tallaamista yritti vielä välttää, mutta seuraavana päivänä tavaraa alkoi jo olla niin paljon, ettei sen olemassaolosta jaksanut enää välittää. Kunhan etsi jalkojensa alle ne vakaat paikallaan olevat kivet kaatumisen välttämiseksi. Jotenkin absurdisti kaiken sen karun vuorenseinämän ja jylhien maisemien keskellä avautui pieni vihreä keidas, uima-altaita ja muutamia mökkejä, joissa saattoi yöpyä. Uimme ja söimme lounaan, minkä jälkeen matka jatkui kiipeämällä takaisin ylös Cabanaconde kylään. Tässä vaiheessa läppärineiti päätti ottaa kamoineen muulin takaisin ylös, koska ei kyennyt enää kävelemään edes ilman kamojaan. Olin tavallaan aika helpottunut, että pääsisin eroon jatkuvasta valittamisesta ja voivottelusta. Mutta muulinomistaja ei halunnunut vuokrata vain yhtä muulia, (koska miehen oli juostava perässä koko matka aina kylään asti), niinpä oppaamme joutui myös ottamaan muulin, vaikka olisi ihan mielellään kävellyt.

Vaelsimme sitten brittipojan kanssa kahdestaan kanjonin pohjalta ylös. Harmi että oppaamme meni tytön mukana, hän oli nimittäin ruokkinut tiedonjanoamme kertomalla kaikkea mielenkiintoista alueen kylistä ja historiasta ja tiennyt lähes kaiken matkan varrella olleista kasveista ja eläimistä. Mutta vaellus takaisin ylös oli mahtava. Alas jäänyt Oasis pieneni pienenemistään kun etenimme siksakmaisia polkuja toisiamme skarpaten ja juttuja kertoen. Matkalla oli mitä käsittämättömimpiä kalliomuodostumia ja maan poimuttumisia. Kaikki ne luonnonmaantieteen geomorfologian kurssilla naama kurtussa vietetyt tunnit saivat jonkilaisen merkityksen, kun näin nämä asiat oikeassa elämässä ja omin silmin. Mieleenpainuvinta oli myös pilvien välistä pilkistävät vuorenhuiput ja auringonlasku. Kaikkialla oli täydellisen hiljaista, eikä missään näkynyt ketään. Ehdimme kanjonin reunalle juuri ennen pimeän tuloa ja Elias oli siellä odottamassa meitä.

Viimeiset 20 minuuuttia lähestulkoon juoksimme Cabanaconden kylään. Oli jo pimeää ja kipitimme päättymättömien maissipeltojen välissä kapeeakin kapeampaa polkua pitkin. Välistä polku hävisi ja kompuroin kiviin yrittäessäni nähdä missä kaverit menivät. Maissit hakkasivat molemmilta puolilta ruumistani vasten ja jo kerran auringonlaskun myötä kadonnut hiki nousi uudestaan pintaan. Toisen yön vietimme Cabanacondessa hostellissa. Kuuma suihku ja kylmä olut oli sopiva tapa päättää päivä. Oli tosi hyvä ja onnellinen olo.

Viimeisenä päivänä otimme paikallisen aamubussin Cabanacondesta Cruz del Condorille, kuuluisalle kondorikotkien katselupaikalle. Tämän parin tunnin bussimatkan myötä sana "täynnä" sai aivan uuden merkityksen. Perulainen julkinen kulkuneuvo ei ole koskaan täysi ennen kuin se on täysi. En osaa edes arvioida miten monta ihmistä bussiin ahtautui, mutta siinä vaiheessa kun kaikilla penkeillä istui tuplasti enemmän ihmisiä kuin niille oikeasti mahtui, käytävät olivat täynnä matkalaisia ja bussin takaosan ikkunoista alettiin ottaa pieniä lapsia sisään, tiesin että vielä mahtuu! Seisoin itse käytävällä ja pidin kiinni sieltä mistä pystyin kun linjuri lähti keinuvin ottein liikkeelle ja kiihdytti maaseutumaisen hyväkuntoisella pompputiellä kohti kondoreita.

Näin hienoja lintuja, kondorikotkia, jotka kiertelivät ja kaartelivat ilmavirtausten avulla rotkojen ja vuorten yllä raatoja etsien. Ne olivat isoja ja jälleen Elias sivisti meitä kondoritietämyksellään. cruz del Condorilta jatkoimme matkaa jälleen yhdellä paikallisbussilla, joka oli ehkä hieman vähemmän täysi kuin edellinen. Vajaan kahden tunnin matkalla kohti Chivayn kylää sylissäni istui 6-vuotias Alexia, joka osasi englanniksi numerot yhdestä kymmeneen ja halusi tietää kaikki muutkin sanat kyseisellä kielellä. Bussin heiluessa ja mutkitellessa eteenpäin kävimme läpi monia monia sanoja englanniksi ja espanjaksi, sekä juttelimme lempihedelmistämme, ruoistamme ja siitä minne Alexia perheineen oli menossa. Matka meni nopeasti ja juttuseura oli mitä mainiointa!

Chivayssa otimme taksin ja menimme reiluksi tunniksi lillumaan La Caleran kuumiin altaisiin, Aquas Termales. Nämä maansisäisen lämmön lämmittämät vedet olivat minulle liian kuumia, 37 -asteisessa mineraalivedessä alkoi väsyttää aivan kamalasti ja tuntui että happi loppuu. Paikka oli kyllä todella kaunis. Kuumien vesien jälkeen söimme vielä lounaan Chivayssa, minkä jälkeen palasimme bussilla takaisin Arequipaan.

Cañon del Colca -trekki oli siis hieno kokemus, jota voin suositella kaikille! Vaelluksen voi tehdä myös viiden tai seitsemän päivän mittaisena. Olen huomannut että ihmisiä oppii todella tuntemaan kun heidän kanssaan matkustaa yhdessä. Pitkä intensiivinen yhdessäolo tuo helpommin ihmisistä esiin heidän parhaimpia ja pahimpia puoliaan. Reissaamalla ja uusien ihmisten jatkuvasta läsäolosta oppii samalla myös paljon itsestään. Olen huomannut olevani aika itsepäinen ja toisissa tilanteissa myös hieman kärsimätön, tiedän sen. Kun oppaamme ja läppärityttö lähtivät muuliensa kanssa ylös, tarjoutui Elias ottamaan minun rinkkani muulinsa kyytiin. Se olisi varmaan ollut ihan järkevää, mutta luontoni ei vaan jotenkin antanut periksi, vaikka tiesin että kiipeäminen olisi ollut paljon helpompaa ja ehkä mukavampaakin ilman rinkkaa. Sanoin että haluan kantaa itse omat kamani, että se on minulle tärkeää. Elias hymyili, sanoi että nähdään sitten ylhäällä ja lähti matkaan.

Suhteellisen lättänästä ja vuorettomasta maasta kotoisin olevana, olen huomannut mieltyneeni asioiden ja paikkojen korkeuksien tarkkailuun ja ilmoittamiseen. Olen viehättynyt vuorista ja haluan nähdä niitä lisää. Arequipassa on täydellinen oppikirjaesimerkki oikeaoppisesti muotoutuneesta kartiotulivuoresta, El Misti (5822 m). Muut kaupungin ympärillä olevat vuoret ovat Chachani (6075 m) ja Pichu Pichu (5571 m).

Ihastuttaa, vihastuttaa, ihmetyttää

Yliopiston kursseille ilmottautumisen piti tapahtua toissapäivänä, koska kurssien oli tarkoitus alkaa ensi viikon maanantaina 23.3. Mutta koska San Marcosissa oli tapahtunut jotain, oli yliopisto ollut suljettuna koko viime viikon, minkä vuoksi kaikki siirtyi viikolla eteenpäin. Kurssit alkavat näillä näkymin siis 30.3. (tai siinä huhtikuun alussa...) Päätin sitten katsella vähän lisää Perua ja siirtyä täältä pakokaasujen ja hulinan luvatusta maasta, Limasta, monta sataa kilometriä etelään, Arequipaan. Cruz del Surin luksusbussi starttaa tänään iltapäivällä ja perillä ollaan 15 tuntia myöhemmin. Olen luvannut itselleni kanjoneita ja kondorikotkia, ja jos viikossa ehdin, käyn tällä reissulla myös Titicacalla. Mutta lähden liikenteeseen aika avoimella aikataululla ja ohjelmalla.

Tässä kuitenkin ennen reissua joitakin ajatuksia Perusta, Limasta ja elämänmenosta täysin jäsentelemättömässä järjestyksessä.

Minun on ollut toisinaan vaikea sopeutua siihen, etten voi liikkua ulkona silloin kuin haluan ja siten kuin haluan. Suomessa koen voivani kävellä lähes missä vaan ja mihin aikaan tahansa ilman tunnetta siitä että pitäisi pelätä jotain. Täällä on pitänyt totuttautua siihen että pimeän (klo 19) jälkeen ei välttämättä ole hyvä idea mennä tietyille alueille tai liikkua yksin. Aluksi minusta tuntui että olen jollain tasolla kotini vanki tai liian riippuvainen muiden ihmisten menemisistä ja tulemisista, mutta nyt aikoihin ja paikkoihin liittyviin rajoittaviin tekijöihin on jo jossain määrin tottunut.

Olen jokseenkin vakuuttunut että Limassa on enemmän takseja kuin olisi tarvis. Taksikuskit ovat superaktiivisia, näkyviä, kuuluvia ja niitä on kaikkialla. Tämä on tietysti kiva, aina saa kyydin minne vaan kun haluaa. Mutta kun minä en joka kerta kodistani ulos astuessani tarvitse taksikyytiä. Jos olen lenkillä, en halua nousta taksiin. Sata kertaa päivässä hoettu "no gracias" alkaa kokea pahaa inflaatiota, eikä täydellinen noteeraamattomuus tuota sen parempia tuloksia. Taksikuskit kuitenkin tööttäilevät joka päivä ja koko ajan. Sellaista se vaan on. Tavallisen äänimerkin lisäksi vislausäänellä varustetut taksit ovat oma lukunsa... melkoisen kätevää.

Tykkään combeista. Nuo kaikissa maailman väreissä loistavat, romuisat, äänekkäät, saastuttavat, vaaralliset ja tupaten täyteen ahdetut, toisinaan hyvinkin mielikuvituksellisesti tuunatut pikkubussit ovat mielestäni osa Liman sydäntä ja perusolemusta. Ne poukkoilevat, ajavat holtittomasti, tööttäilevät, saastuttavat ja saavat silloin tällöin aikaan pahoja onnettomuuksia, mutta pidän niistä silti. Ne ovat käteviä ja edullisia, niitä on paljon, ne menevät melkein kaikkialle, ja kun oppii systeemin ja on hyvä tuuri, niillä pääsee useimmiten juuri sinne minne haluaa. Pomppivasta kyydistä, ahtaudesta huolimatta ja siitä, että 165 cm pituisella ihmiselläkin on välillä vaikea löytää tilaa jaloilleen, minua jostain syystä aina hymyilyttää combeissa.

Ihmettelen edelleen ruokakaupassa asioinnin monia piirteitä. Nyt en tarkoita pieniä lähikioskeja, joista voi saada kätevästi lähes kaikkea pientä maan ja taivaan väliltä, vaan suurempia marketteja. Näissä kaupoissa on mieletön määrä henkilökuntaa. Joka pikkutehtävälle on oma työntekijänsä. Hyllyjen väleissä on paljon tuote-estittelijöitä ja maistattajia, on leivänpunnitsija, viiniasiantuntija, kosmetiikkaekspertti ja ostosten pakkaaja. Tämä on toisaalta todella kätevää, mutta toisinaan hankalaa. Toiseksi, näissä kaupoissa asiointi ei koskaa ole mikään "käväisenpä kaupassa" -juttu. Yhden vesipullon hakeminenkin on useimmiten pidempi prosessi, johon tarvitaan aikaa. (Toisaalta pidän paljon siitä, ettei täällä ole ihan samaan tapaan omaksuttu suomalaista tehokkuutta ja kassahekilökunnan verenmaku kurkussa suorittamaa työtahtia.) Visa electron on joka kerta ihmeellinen asia, vaikka korttia käyttäviä ihmisiä asioi kaupoissa päivittäin. Sitä höylätään ja vedetään edes takaisin, syötetään koodeja ja höylätään taas... en tiedä mitä siinä tapahtuu, mutta pääasia että asian saa hoidettua. Kolmas kauppahuomioni ärsyttää... kaikki ostokset pakataan tietysti muovipusseihin, mutta minun on vaikea sulattaa sitä, että erilaiset ruoka-aineet ja hankinnat laitetaan omiin pusseihinsa! Maitotuotteet, hedelmät, leivät, purkit ja purnukat. Tämän johdosta saatat kävellä ulos kaupasta neljän kassin kanssa, vaikka ostit vain juustoa, leipää, ananaksen, tomaatteja, limpparia ja vessapaperia. Seuraava hankintani: kangaskassi. Vaikka kämppikseni ovat joutuneet toisinaan puolustelemaan tiskeillä senkin käyttöä.

Perulaiset ovat ystävällisiä. Tai ainakin ne ihmiset joita minä olen kohdannut. Ystävällisiä nimenomaan siinä mielessä että monet ovat todella auttavaisia, eikä mihinkään mielellään sanota "ei". Ihmiset neuvovat ja auttavat aina kun jostain kysyy jotain, ja vaikuttavat useimmiten vilpittömästi kiinnostuneilta siitä mistä tulet ja minne menet. Viimeksi eilen combissa kun varmistin rahastajalta että meneehän tämä sen terminaalin ohi minne halusin, joukko ympärilläni istuvia ihmisiä alkoi neuvoa missä terminaali on ja huolehtivat siitä että jään varmasti pois oikeassa kohdassa. Eräs nainen neuvoi vielä mistä on turvallisin kohta ylittää tie. Tällainen on todella lämmittävää ja saa hyvälle mielelle. Toisaalta haluttomuus sanoa "ei" voi aiheuttaa hankaluuksia, jos tarvitsee totuudenmukaista ja eksaktia tietoa jostakin asiasta. Mutta täällä ehkä ennemmin kaarretaan ja kierretään tämä ikävä negatiivissävytteinen sana ja kerrotaan ja suositellaan sitten jotakin muuta.

Perulaiset ovat myös todella suorasanaisia. Itselläni ei ole vielä paljoa omakohtaisia kokemuksia tästä, mutta tiedän että asiasta kuin asiasta voidaan sanoa, ja sanotaankin, suoraan päin naamaa. Lihomisista, laihtumisista ja muista ulkonäköön ja fyysisiin ominaisuuksiin liittyvistä asioista huomautetaan suoraan ääneen kyseiselle henkilölle. Suomalaistyylistä hienovaraisuutta ei näissä asioissa ole.

Eräs ärsyttävä asia on ihmisten elokuvateatterikäyttäytyminen. Elokuvissa voidaan jutella, puhelin voi soida, siihen voidaan vastata ja keskustelukuppanille voidaan alkaa kertoa että mitä siinä leffassa nyt oikein tapahtuu. Olen ehkä vähän fundamentalisti tämän asian suhteen, mutta mielestäni elokuvissa kuuluu olla hiiren hiljaa ja kännykät pidetään kiinni, piste.

Tässä välissä haluaisin kumota kaiken sen "voi ei siellä Etelä-Amerikassa sitten voi olla kasvissyöjä, ei sieltä mitään kasvisruokaa saa. Elämä on pelkkää pihviä ja kanaa." -puheen. Täällä on mainota kasvisruokaa, tuoreita edullisia kasviksia, vihanneksia ja hedelmiä kojut pullollaan. Limassa on useita todella hyviä kasvisravintoloita, herkullista falafelia, soijaa monessa muodossa ja mainioita lounaspaikkkoja, joten kasvisruoan ystävällä ei ole täällä mitään hätää.

Jaksan ihmetellä perulaisten ennakkoluuloisuutta toisiaan kohtaan. Tämä on melko rasistinen maa, mutta perulaisten toisiinsa kohdistama epäluottamus ja epäily on kummallista. Maan menneisyys, väkivalta, poliittiset kuohunnat ja yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien väliset jaot varmasti selittävät tätä. Perulaiset varoittelevat ulkomaalaista toisista perulaisista, ja kaikkialla ihmetellään sitä kun matkustelee maassa yksin. "Voiii, reissaatko yksin?!" -kysymykset ovat samaan aikaan hieman kauhistuneita, ihmettelviä että sääliviä.

Asia, johon minun on vaikea kuvitella tottuvani, on jatkuva tuijottaminen ja jatkuva tietoisuus siitä, että on koko ajan silminnähden erilainen. Huutelun, viheltelyn ja muun maiskuttelun voi ohittaa reagoimatta, mutta se tunne että ei voi olla huomaamaton, mennä massassa juuri silloin kun itse haluaisi, on toisinaan häiritsevää.

Loppujen lopuksi, moni pikkuasia on täällä tehty todella käteväksi. On asioita, joita saa mistä vaan ja jotka hoituvat joka paikassa vaivattomasti... lehden tai juoman ostaminen kesken taksi- tai combikyydin, kopioiminen, puhelut jenkkeihin, purkan, karkin tai muun pikkusälän hankkiminen, rahanvaihto, moottoriliikennevälineen löytäminen, edullinen syöminen... Toisaalta on asioita, jotka muodostuvat pelkästä byrokratiasta ja toimistojen välisestä juoksemisesta ja papereiden ja leimojen pyörittämisestä.

Kaikesta huolimatta, tai juuri sen takia, olen vakuuttunut tämän maan omasta sisäisestä logiikasta. Se ei aina näytä tai tunnu kätevältä tai järkevältä, mutta in the end, se toimii täällä. Tietysti moni asia voisi olla Perun kaltaisessa kehittyvässä maassa (niin kuin monessa muussakin maassa) toisin tai paremmin, mutta tekisikö esimerkiksi mainitsemieni pikkujuttujen muuttaminen yhteiskunnasta paremman tai toimivamman? Ja kenelle se sitten olisi parempi ja toimivampi?

Lisäksi kaikki on täysin riippuvaista päivästä ja omasta olotilasta. On hetkiä, jolloin häiritsevät asiat ovat superärsyttäviä, eikä kärsivällisyys välttämättä riitä ystävälliseen "no graciakseen" tai totaaliseen ohittamiseen. Ja sitten on hetkiä, jolloin niitä samoja asioita ei edes huomaa. Enkä minä siellä combissakaan ihan aina ole naama aurinkoisena, jos huomaan meneväni ihan väärään suuntaan enkä pääse ulos kun edessäni on enemmän jengiä kuin laki sallii (kirjaimellisesti). Nyt juuri olen onnellinen että olen täällä, koska täällä tuntuu hyvältä olla.

Muutin eilen uuteen huoneeseen, jonka kilpavarusteluun kuuluu muun muassa oma kylppäri ja kirjahylly! Tärkeää siirtymäriittiä juhlittiin lettujen, mansikkahillon, vaniljajäätelön ja Ican viinitilalta tuodun hedelmäviinin kera. Kiitos Inkerille maukkaista lätyistä!