Ihastuttaa, vihastuttaa, ihmetyttää

Yliopiston kursseille ilmottautumisen piti tapahtua toissapäivänä, koska kurssien oli tarkoitus alkaa ensi viikon maanantaina 23.3. Mutta koska San Marcosissa oli tapahtunut jotain, oli yliopisto ollut suljettuna koko viime viikon, minkä vuoksi kaikki siirtyi viikolla eteenpäin. Kurssit alkavat näillä näkymin siis 30.3. (tai siinä huhtikuun alussa...) Päätin sitten katsella vähän lisää Perua ja siirtyä täältä pakokaasujen ja hulinan luvatusta maasta, Limasta, monta sataa kilometriä etelään, Arequipaan. Cruz del Surin luksusbussi starttaa tänään iltapäivällä ja perillä ollaan 15 tuntia myöhemmin. Olen luvannut itselleni kanjoneita ja kondorikotkia, ja jos viikossa ehdin, käyn tällä reissulla myös Titicacalla. Mutta lähden liikenteeseen aika avoimella aikataululla ja ohjelmalla.

Tässä kuitenkin ennen reissua joitakin ajatuksia Perusta, Limasta ja elämänmenosta täysin jäsentelemättömässä järjestyksessä.

Minun on ollut toisinaan vaikea sopeutua siihen, etten voi liikkua ulkona silloin kuin haluan ja siten kuin haluan. Suomessa koen voivani kävellä lähes missä vaan ja mihin aikaan tahansa ilman tunnetta siitä että pitäisi pelätä jotain. Täällä on pitänyt totuttautua siihen että pimeän (klo 19) jälkeen ei välttämättä ole hyvä idea mennä tietyille alueille tai liikkua yksin. Aluksi minusta tuntui että olen jollain tasolla kotini vanki tai liian riippuvainen muiden ihmisten menemisistä ja tulemisista, mutta nyt aikoihin ja paikkoihin liittyviin rajoittaviin tekijöihin on jo jossain määrin tottunut.

Olen jokseenkin vakuuttunut että Limassa on enemmän takseja kuin olisi tarvis. Taksikuskit ovat superaktiivisia, näkyviä, kuuluvia ja niitä on kaikkialla. Tämä on tietysti kiva, aina saa kyydin minne vaan kun haluaa. Mutta kun minä en joka kerta kodistani ulos astuessani tarvitse taksikyytiä. Jos olen lenkillä, en halua nousta taksiin. Sata kertaa päivässä hoettu "no gracias" alkaa kokea pahaa inflaatiota, eikä täydellinen noteeraamattomuus tuota sen parempia tuloksia. Taksikuskit kuitenkin tööttäilevät joka päivä ja koko ajan. Sellaista se vaan on. Tavallisen äänimerkin lisäksi vislausäänellä varustetut taksit ovat oma lukunsa... melkoisen kätevää.

Tykkään combeista. Nuo kaikissa maailman väreissä loistavat, romuisat, äänekkäät, saastuttavat, vaaralliset ja tupaten täyteen ahdetut, toisinaan hyvinkin mielikuvituksellisesti tuunatut pikkubussit ovat mielestäni osa Liman sydäntä ja perusolemusta. Ne poukkoilevat, ajavat holtittomasti, tööttäilevät, saastuttavat ja saavat silloin tällöin aikaan pahoja onnettomuuksia, mutta pidän niistä silti. Ne ovat käteviä ja edullisia, niitä on paljon, ne menevät melkein kaikkialle, ja kun oppii systeemin ja on hyvä tuuri, niillä pääsee useimmiten juuri sinne minne haluaa. Pomppivasta kyydistä, ahtaudesta huolimatta ja siitä, että 165 cm pituisella ihmiselläkin on välillä vaikea löytää tilaa jaloilleen, minua jostain syystä aina hymyilyttää combeissa.

Ihmettelen edelleen ruokakaupassa asioinnin monia piirteitä. Nyt en tarkoita pieniä lähikioskeja, joista voi saada kätevästi lähes kaikkea pientä maan ja taivaan väliltä, vaan suurempia marketteja. Näissä kaupoissa on mieletön määrä henkilökuntaa. Joka pikkutehtävälle on oma työntekijänsä. Hyllyjen väleissä on paljon tuote-estittelijöitä ja maistattajia, on leivänpunnitsija, viiniasiantuntija, kosmetiikkaekspertti ja ostosten pakkaaja. Tämä on toisaalta todella kätevää, mutta toisinaan hankalaa. Toiseksi, näissä kaupoissa asiointi ei koskaa ole mikään "käväisenpä kaupassa" -juttu. Yhden vesipullon hakeminenkin on useimmiten pidempi prosessi, johon tarvitaan aikaa. (Toisaalta pidän paljon siitä, ettei täällä ole ihan samaan tapaan omaksuttu suomalaista tehokkuutta ja kassahekilökunnan verenmaku kurkussa suorittamaa työtahtia.) Visa electron on joka kerta ihmeellinen asia, vaikka korttia käyttäviä ihmisiä asioi kaupoissa päivittäin. Sitä höylätään ja vedetään edes takaisin, syötetään koodeja ja höylätään taas... en tiedä mitä siinä tapahtuu, mutta pääasia että asian saa hoidettua. Kolmas kauppahuomioni ärsyttää... kaikki ostokset pakataan tietysti muovipusseihin, mutta minun on vaikea sulattaa sitä, että erilaiset ruoka-aineet ja hankinnat laitetaan omiin pusseihinsa! Maitotuotteet, hedelmät, leivät, purkit ja purnukat. Tämän johdosta saatat kävellä ulos kaupasta neljän kassin kanssa, vaikka ostit vain juustoa, leipää, ananaksen, tomaatteja, limpparia ja vessapaperia. Seuraava hankintani: kangaskassi. Vaikka kämppikseni ovat joutuneet toisinaan puolustelemaan tiskeillä senkin käyttöä.

Perulaiset ovat ystävällisiä. Tai ainakin ne ihmiset joita minä olen kohdannut. Ystävällisiä nimenomaan siinä mielessä että monet ovat todella auttavaisia, eikä mihinkään mielellään sanota "ei". Ihmiset neuvovat ja auttavat aina kun jostain kysyy jotain, ja vaikuttavat useimmiten vilpittömästi kiinnostuneilta siitä mistä tulet ja minne menet. Viimeksi eilen combissa kun varmistin rahastajalta että meneehän tämä sen terminaalin ohi minne halusin, joukko ympärilläni istuvia ihmisiä alkoi neuvoa missä terminaali on ja huolehtivat siitä että jään varmasti pois oikeassa kohdassa. Eräs nainen neuvoi vielä mistä on turvallisin kohta ylittää tie. Tällainen on todella lämmittävää ja saa hyvälle mielelle. Toisaalta haluttomuus sanoa "ei" voi aiheuttaa hankaluuksia, jos tarvitsee totuudenmukaista ja eksaktia tietoa jostakin asiasta. Mutta täällä ehkä ennemmin kaarretaan ja kierretään tämä ikävä negatiivissävytteinen sana ja kerrotaan ja suositellaan sitten jotakin muuta.

Perulaiset ovat myös todella suorasanaisia. Itselläni ei ole vielä paljoa omakohtaisia kokemuksia tästä, mutta tiedän että asiasta kuin asiasta voidaan sanoa, ja sanotaankin, suoraan päin naamaa. Lihomisista, laihtumisista ja muista ulkonäköön ja fyysisiin ominaisuuksiin liittyvistä asioista huomautetaan suoraan ääneen kyseiselle henkilölle. Suomalaistyylistä hienovaraisuutta ei näissä asioissa ole.

Eräs ärsyttävä asia on ihmisten elokuvateatterikäyttäytyminen. Elokuvissa voidaan jutella, puhelin voi soida, siihen voidaan vastata ja keskustelukuppanille voidaan alkaa kertoa että mitä siinä leffassa nyt oikein tapahtuu. Olen ehkä vähän fundamentalisti tämän asian suhteen, mutta mielestäni elokuvissa kuuluu olla hiiren hiljaa ja kännykät pidetään kiinni, piste.

Tässä välissä haluaisin kumota kaiken sen "voi ei siellä Etelä-Amerikassa sitten voi olla kasvissyöjä, ei sieltä mitään kasvisruokaa saa. Elämä on pelkkää pihviä ja kanaa." -puheen. Täällä on mainota kasvisruokaa, tuoreita edullisia kasviksia, vihanneksia ja hedelmiä kojut pullollaan. Limassa on useita todella hyviä kasvisravintoloita, herkullista falafelia, soijaa monessa muodossa ja mainioita lounaspaikkkoja, joten kasvisruoan ystävällä ei ole täällä mitään hätää.

Jaksan ihmetellä perulaisten ennakkoluuloisuutta toisiaan kohtaan. Tämä on melko rasistinen maa, mutta perulaisten toisiinsa kohdistama epäluottamus ja epäily on kummallista. Maan menneisyys, väkivalta, poliittiset kuohunnat ja yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien väliset jaot varmasti selittävät tätä. Perulaiset varoittelevat ulkomaalaista toisista perulaisista, ja kaikkialla ihmetellään sitä kun matkustelee maassa yksin. "Voiii, reissaatko yksin?!" -kysymykset ovat samaan aikaan hieman kauhistuneita, ihmettelviä että sääliviä.

Asia, johon minun on vaikea kuvitella tottuvani, on jatkuva tuijottaminen ja jatkuva tietoisuus siitä, että on koko ajan silminnähden erilainen. Huutelun, viheltelyn ja muun maiskuttelun voi ohittaa reagoimatta, mutta se tunne että ei voi olla huomaamaton, mennä massassa juuri silloin kun itse haluaisi, on toisinaan häiritsevää.

Loppujen lopuksi, moni pikkuasia on täällä tehty todella käteväksi. On asioita, joita saa mistä vaan ja jotka hoituvat joka paikassa vaivattomasti... lehden tai juoman ostaminen kesken taksi- tai combikyydin, kopioiminen, puhelut jenkkeihin, purkan, karkin tai muun pikkusälän hankkiminen, rahanvaihto, moottoriliikennevälineen löytäminen, edullinen syöminen... Toisaalta on asioita, jotka muodostuvat pelkästä byrokratiasta ja toimistojen välisestä juoksemisesta ja papereiden ja leimojen pyörittämisestä.

Kaikesta huolimatta, tai juuri sen takia, olen vakuuttunut tämän maan omasta sisäisestä logiikasta. Se ei aina näytä tai tunnu kätevältä tai järkevältä, mutta in the end, se toimii täällä. Tietysti moni asia voisi olla Perun kaltaisessa kehittyvässä maassa (niin kuin monessa muussakin maassa) toisin tai paremmin, mutta tekisikö esimerkiksi mainitsemieni pikkujuttujen muuttaminen yhteiskunnasta paremman tai toimivamman? Ja kenelle se sitten olisi parempi ja toimivampi?

Lisäksi kaikki on täysin riippuvaista päivästä ja omasta olotilasta. On hetkiä, jolloin häiritsevät asiat ovat superärsyttäviä, eikä kärsivällisyys välttämättä riitä ystävälliseen "no graciakseen" tai totaaliseen ohittamiseen. Ja sitten on hetkiä, jolloin niitä samoja asioita ei edes huomaa. Enkä minä siellä combissakaan ihan aina ole naama aurinkoisena, jos huomaan meneväni ihan väärään suuntaan enkä pääse ulos kun edessäni on enemmän jengiä kuin laki sallii (kirjaimellisesti). Nyt juuri olen onnellinen että olen täällä, koska täällä tuntuu hyvältä olla.

Muutin eilen uuteen huoneeseen, jonka kilpavarusteluun kuuluu muun muassa oma kylppäri ja kirjahylly! Tärkeää siirtymäriittiä juhlittiin lettujen, mansikkahillon, vaniljajäätelön ja Ican viinitilalta tuodun hedelmäviinin kera. Kiitos Inkerille maukkaista lätyistä!