Yliopistolla alkoi joskus vihdoin tapahtua ja olen löytänyt paikkani kolmelta melkoisen mielenkiintoiselta kurssilta yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Useimmiten luennot on. Useimmiten ne eivät ala silloin kuin aikataulun mukaan pitäisi, eikä tälle näytä olevan mitään sen kummempaa syytä. Kyllä minun pitäisi nyt jo ymmärtää, että aikataulut ovat enemmän suuntaa antavia kuin alkamisesta ja päättymisestä kertovia. Muutokset näkee sitten siellä paikan päällä. Odottajan aika on päättymätön. Kampus on oma maailmansa, ei sinne välttämättä näy että yksi alueelle vievistä porteista on tukossa mieltään osoittavien opiskelijoiden ja poliisien kahakoinnin takia. Ja että sen vuoksi pofessori ei pääse autollaan omalle parkkipaikalleen, minkä vuoksi luentoa ei ole. Yleisesti ottaen tiedekuntien toiminta ei ota paljoakaan häiriötä kampuksen aidan toisella puolella meneillään olevista aktivoitumisista. (betoniaidan, joka muutama yö sitten revittiin Liman kaupunginosan taholta alas, mielenilmauksena sille, että yliopisto rikkoo kaupungin ja sen välille tehtyä sopimusta, ja onkin päättänyt vastustaa tiehanketta, joka haukkaisi palan kampusaluetta, eikä helpottaisi opiskelijoiden kulkua nyt jo vaarallisen liikennevalottoman, liikennepoliisittoman ja suojatiettömän vilkkaan kadun yli...)
Tai toiminta näkyy yhteiskuntatieteellisen ympäristössä plakaatteita, banderolleina ja ehkä joskus jonkinlaisena odottavan levottomana tunnelmana... mutta viime perjantain uuden yhteenoton myötä ymmärsin ettei ulkona savuava roina ja perunapeltoja muistuttava pääkatu tai kyynelkaasusta yskivät opiskelijat vaikuta juurikaan siihen onko luentoja vai ei. Kombi ei taaskaan kääntynyt siitä mistä olisi pitänyt, joten osasin odottaa että ehkä jotain edellisviikon kaltaista oli menossa. Kiersin korttelin ja yritin ylittää katua, mutta silmiin, nenään ja kurkkuun työntyvä polttava savu pakotti kiertämään vielä vähän kauempaa. Siellä kulki taas yhtenä hajanaisena massana opiskelijat, katukauppiaat, opettajat ja paikalliset asukkaat rauhallisina virtoina etsien hyvää kohtaa päästä sinne minne olivat menossa. Jotenkin se näky pysäytti taas. Laskeva ilta-aurinko oli kuin kohdelamppu sille räjäytetyn näköiselle kadulle, jonka ympäristön lukuisat lounaspaikat, kopiointipisteet, nettikahvilat ja kioskit olivat muuttuneet suljetuksi harmaaksi aaltopeltimuuriksi, ja aamuvarhaisesta yömyöhään virtaavat opiskelijavanat kadonneet kokonaan.
--------------------------------------------
Suomessa voitaisiin ottaa mallia Perun tai San Marcosin keskustelevasta ja osallistavasta opiskelukulttuurista. Meillä voi luovia pahimmassa tapauksessa yhdeksän vuotta peruskoulua ja kolme vuotta lukiota ennen kuin jossain korkeakoulutuksen ensiaskelmilla eteen pamahtaa puhe tai muu suullinen esiintyminen. Ja se on sitten ihan kamalaa kun siihen ei ole totuttu eikä äänessä oleminen ja keskusteluun osallistuminen, sen vetämisestä puhumattakaan, tule millään tavalla luonnostaan. Luulen että suomalaistenkin korkeakoulukurssien sisällöstä saisi paljon enemmän irti, jos professorin 24-tuntista monologia korvattaisiin edes osittain sillä, että asioista puhuttaisiin. "Jutustelu" ei ehkä tunnu tehokkaalta, mutta ymmärtäminen ja omien ajatusten jalostuminen eivät nähdäkseni synny ainaisen tehokkuuden myötä.
------------------------------------------
Ajattelin että opintojen alkamisen myötä tulee arki. Muodostuu rytmi ja elämään tulee jotain ennestään tuttua. Mutta ei tullut. Tai tuli, mutta se ei ole se arki, minkä minä tunnistan. Päätäni hämmentää samanaikainen tunne eräänlaisesta ikuisuuksia jatkuvasta viikonlopusta sekä toisaalta koko ajan vahvistuva käsitys siitä etten ole lomalla, vaan asun ja elän täällä. Minulla siis on täällä arki. Ei eläminen ole jatkuvaa eksotiikkaa ja reisaamista, uutuuksien ihmettelyä ja ihanuutta. Aina ei huvita. Myös valokuvat vääristävät asioita jossain määrin. Ne ovat vain matkoilta, joissa maisemat ja ihmiset vaihtuvat. Oikeasti moikkaan päivittäin kadunkulman kioskimyyjää, tallustan paljon samoja katuja ja kuljen ruokakaupan hyllyvälit useimmiten samassa järjestyksessä.
Läheskään jokaisesta sattumuksesta ja tapahtumasta ei jaksa enää kirjoittaa. Ei tunnu mielekkäältä raportoida kaikista käänteistä ja ajatuksista... Myös aikaisemmat kirjoitukset tuntuvat välistä jotenkin typeriltä.
----------------------------------
Olen onnellinen huomattuani että olen saanut aikaa pysähtyä. Pysähtyä ajattelemaan mitä haluaisin tässä elämässä tehdä ja minne suunnata mielenkiintoani ja osaamistani. Olen huomanut miten harvinaisia tällaiset mahdollisuudet nykyään ovat. Joka puolella painetaan niska limassa töitä ja opiskellaan jatkuvassa paineessa, ja jos vähän hellittää elämältä menee pohja, koska koko yhteiskunta tuntuu olevan rakennettu jatkuvasti kiristyvän työnteon varaan ja sen ympärille ja jatkuvan paineen alla elämisen ehdoilla. En väitä etteikö työskennellessä tai opiskellessa voisi miettiä elämäänsä, varmasti voi. Minua se, että elämäni on nyt enimmäkseen täällä, on auttanut pääsemään eroon takaraivoani asuttaneista "pitäisi sitä, pitäisi tätä" ja "sitten kun" -ajatuksista. Nyt voin pysähtyä ihan oikeasti ja miettiä ilman sitä painetta jostain mitä koko ajan pitäisi. Voin toisinaan vain olla. "Vain olemista", josta ei ulospäin välity minkäänlainen näkyvä tuottaminen tai aikaansaaminen, ei arvosteta läheskään tarpeeksi. En minäkään ole sitä osannut aina arvostaa, mutta täällä olen alkanut oppia. Toivoisin että kaikilla olisi jossain vaiheessa elämässa mahdollisuus hidastaa, pysähtyä, hellittää vähän.
-----------------------------------
Miksi kombeilla liikkumisessa on jotakin kiehtovaa? Ihmiset istuvat tai seisovat niissä suomalaisittain hyvinkin hiljaa, lähes tuppisuina. Vieraille ei juuri jutella ja ollaan vähän omissa oloissa, vaikkakin lähes sylikkäin ja päällekkäin näissä täyteen ahdetuissa pikkuautoissa. Cumbia raikaa radiossa ja liikenne pauhaa ympärillä kilpaa rahastajan monotonisen huutamisen kanssa, mutta combissa on silti usein hiljaisuuden tunnelma.
-----------------------------------
Kaksi asiaa, joihin törmään jatkuvasti uusien ihmisten kanssa. Minua luullaan espanjalaiseksi puhetapani vuoksi. Huvitusta herättävän espanjan espanjani lisäksi minua luullaan jatkuvasti neljä vuotta nuoremmaksi kuin mitä olen.
May 19, 2009
May 11, 2009
Kivi käteen
Perjantaina näin ja koin millaista yhteiskunnallisesti tai opiskelijaliikehdinnän osalta aktiivisen yliopiston arki voi olla. Olin menossa iltapäivällä luennoille, mutta kombi ei päässytkään kääntymään viimeisestä mutkasta omalle päätepysäkilleni koska kaksi polisia oli tukkinut tien. Hyppäsin pois seuraavalla pysäkillä ja totesin että yliopiston portille vievä tie oli tukittu kivillä, sementtimuurin palasilla ja muulla roinalla. Kadun varsilla oli haahuilevia epätietoisia nuoria, joista osa pyöri kivet kourassa odottelevan näköisesti. Toiset kantoivat tielle lisää romua ja osa huusi opiskelija-asuntolaa puoltavia iskulauseita.
Kauempana tiellä kampusalueen pääportin edessä oli kaksi panssariauton näköistä poliisiautoa, joita etäämpänä oleva opiskelijajoukko kivitti. Poliisit vastasivat pommitukseen kyynelkaasulla yrittäessään hajottaa joukkoa. Ihmettelin kadun varressa jonkin aikaa, kun toinen autoista lähti ajamaan kovaa vauhtia suljettua katua pitkin kohti meitä suihkuttaen vettä ihmisten päälle. Opiskelijat, katukauppiaat, jäätelönmyyjät ja ohikulkijat juoksivat karkuun kuka minnekin. Ohi kiitävän auton peltinen ulkokuori kolisi ja kumisi opiskelijoiden viskelemistä kivistä. Juoksin itse pois kivet vastaan vesi -taistelun alta kadun varrella olevan talon pihalle ja palasin kadulle kun auto oli ohittanut meidät.
Yhteenotto liittyi tiistaiaamun tapahtumiin, jolloin 300 San marcosin opiskelijaa oli vallannut tietojenkäsittelytieteellisen tiedekunnan rehtorinviraston mielenosoituksena opiskelija-asuntolan sekä ruokalan olojen parantamisen puolesta. Asuntolan ja ruokalan ilmeisen heikon tilanteen puolesta on protestoitu näkyvästi koko lukukauden ajan. Poliisit olivat tulleet kampusalueelle ja pidättäneet 23 opiskelijaa. Tiistaista lähtien poliisien vastaiset ja pidätettyjä opiskelijoita tukevat graffitit eri puolilla yliopiston rakennuksia ovat lisääntyneet, ja keskiviikkona ja perjantaina tyytymättömyys purkautui yhteenottona poliisin kanssa. Paikallisen sanomalehden mukaan laitoksen tiloja ja yliopiston omaisuutta olisi vahingoitettu tiistain valtauksen aikana.
Ajattelin että luennot on varmaan peruttu yhteenoton ja liikennekatkon vuoksi. Mutta toisesta portista kulki jengiä kuitenkin koko ajan sisään ja ulos, joten kävelin itsekin yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan katsomaan tapahtuisiko siellä jotain.
Professori saapui ajoissa paikalle, luennot pidettiin kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan ja opettaja pahoitteli tyytyväisesti hymyillen ettei ollut päässyt keskiviikkona paikalle koska opiskelijoiden ja poliisien välinen 'sota' oli tukkinut yliopiston parkkipaikalle vievän tien. Luokassa luennoitiin Latinalaisen Amerikan sosiologiasta ja Meksikon verisestä 1900-luvusta ja ikkunasta kuuluivat opiskelijoiden mieltä osoittavat huudot ja iskulauseet.
Lähtiessäni kotiin, poliisit olivat poissa ja katu oli siivottu suurimmista kivistä. Aurinko oli laskemassa banderollien värittämän kampusalueen rakennusten taakse ja liikenne toimi taas normaalisti.
Kauempana tiellä kampusalueen pääportin edessä oli kaksi panssariauton näköistä poliisiautoa, joita etäämpänä oleva opiskelijajoukko kivitti. Poliisit vastasivat pommitukseen kyynelkaasulla yrittäessään hajottaa joukkoa. Ihmettelin kadun varressa jonkin aikaa, kun toinen autoista lähti ajamaan kovaa vauhtia suljettua katua pitkin kohti meitä suihkuttaen vettä ihmisten päälle. Opiskelijat, katukauppiaat, jäätelönmyyjät ja ohikulkijat juoksivat karkuun kuka minnekin. Ohi kiitävän auton peltinen ulkokuori kolisi ja kumisi opiskelijoiden viskelemistä kivistä. Juoksin itse pois kivet vastaan vesi -taistelun alta kadun varrella olevan talon pihalle ja palasin kadulle kun auto oli ohittanut meidät.
Yhteenotto liittyi tiistaiaamun tapahtumiin, jolloin 300 San marcosin opiskelijaa oli vallannut tietojenkäsittelytieteellisen tiedekunnan rehtorinviraston mielenosoituksena opiskelija-asuntolan sekä ruokalan olojen parantamisen puolesta. Asuntolan ja ruokalan ilmeisen heikon tilanteen puolesta on protestoitu näkyvästi koko lukukauden ajan. Poliisit olivat tulleet kampusalueelle ja pidättäneet 23 opiskelijaa. Tiistaista lähtien poliisien vastaiset ja pidätettyjä opiskelijoita tukevat graffitit eri puolilla yliopiston rakennuksia ovat lisääntyneet, ja keskiviikkona ja perjantaina tyytymättömyys purkautui yhteenottona poliisin kanssa. Paikallisen sanomalehden mukaan laitoksen tiloja ja yliopiston omaisuutta olisi vahingoitettu tiistain valtauksen aikana.
Ajattelin että luennot on varmaan peruttu yhteenoton ja liikennekatkon vuoksi. Mutta toisesta portista kulki jengiä kuitenkin koko ajan sisään ja ulos, joten kävelin itsekin yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan katsomaan tapahtuisiko siellä jotain.
Professori saapui ajoissa paikalle, luennot pidettiin kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan ja opettaja pahoitteli tyytyväisesti hymyillen ettei ollut päässyt keskiviikkona paikalle koska opiskelijoiden ja poliisien välinen 'sota' oli tukkinut yliopiston parkkipaikalle vievän tien. Luokassa luennoitiin Latinalaisen Amerikan sosiologiasta ja Meksikon verisestä 1900-luvusta ja ikkunasta kuuluivat opiskelijoiden mieltä osoittavat huudot ja iskulauseet.
Lähtiessäni kotiin, poliisit olivat poissa ja katu oli siivottu suurimmista kivistä. Aurinko oli laskemassa banderollien värittämän kampusalueen rakennusten taakse ja liikenne toimi taas normaalisti.
Mar 31, 2009
Vuoria, rotkoja ja aasinkakkaa
Palasin lauantaiaamuna viikon mittaiselta Arequipan reissultani takaisin Limaan. Olisin voinut ja halunnut jäädä, mutta opinnot San Marcosissa alkaisivat kuun alussa, mitä ennen ajattelin hoitaa yliopistoon ja kurssivalintoihin liittyviä käytännön juttuja. Tai niinhän minä luulin. Kurssien alku on taas siirtynyt x ajalla eteenpäin ja toisen käden tiedon mukaan opiskelemaan pääsisi näillä näkymin 6.4. Jos tästä olisi ilmoitettu minullekin, olisin ilolla jatkanut matkaani Arequipasta Punoon tai Cuscoon, ja palannut Limaan vasta kun jotain oikeasti tapahtuu yliopistolla. Noh, tämmöistä se kai välillä sitten on, perulaisessa valtion ylläpitämässä yliopistossa... tiedonkulku, aikataulut, asioiden toteutuminen... Ehdin matkustaa Cuscoon myöhemminkin, mutta nyt olisi vain ollut todella hyvä hetki kun tien päällä jo oltiin.
Viikko Arequipassa oli lähestulkoon pelkkää hyvää, hienoa, kaunista ja mielenkiintoista. Voisin kertoa historiaa ja kulttuuria huokuvan koloniaalisen kaupungin hienoista rakennuksista ja herkullisista ravintoloista. Tai käsittämättömän kauniista vuoristoista ja tulivuorista, joiden välissä Perun toiseksi suurin kaupunki lepää. Tai korutaiteilijana, kaivostyöläisenä ja limpparinmyyjänä työskentelevästä Mauriciosta, joka halusi viedä minut katsomaan helikopterilla Nascan linjoja. Tai siitä kokateen määrästä, jota tuolla reissulla tuli joka mutkassa juotua. Voisin myös kirjoittaa kaariholvikattoisista kahviloista ja luonnonkatastrofeista, joiden armoille kaupunki on moneen kertaan joutunut ja joiden vuoksi rakennukset ovat reilun miljoonan asukkaan kaupungissa pääsääntöisesti matalia. Mutta kirjoitan kutenkin kolmen päivän Cañon del Colca -trekistä, joka oli koko matkan mieleenpainuvin ja hienoin kokemus.
Varasin heti Arequipaan päästyäni Colca Trek -nimiseltä matkanjärjestäjältä kolmen päivän vaelluksen, johon kuului laskeutuminen 3191 metriä syvään ja 100 km pitkään kanjoniin sekä paljon muuta. Kanjonissa kulkevan Rio Colcan vedet laskevat Tyyneen Valtamereen ja syvänteen ympärillä kohoaa käsittämättömän hienoja vuoria, joista korkeimmat ovat Coropuna (6631 m) ja Ampato (6310 m).
Reissu alkoi sunnuntaiaamuna seitsemältä paikallisen oppaan Eliaksen noutaessa meidät hostellilta. Minun lisäkseni trekille lähti poika briteistä ja liettualaisranskalainen tyttö. Lähdimme paikallisella bussilla Arequipasta (2325 m) kohti Chivayn kylää, jossa vaihdoimme toiseen bussiin. Tämä bussi vei meidät Cabanacondeen (3287 m), pieneen kylään kanjonin reunalla. Cabanacondessa söimme lounaan ja ostimme vettä (kanjonin pohjalla veden hinta nelinkertaistui!), minkä jälkeen suuntasimme kohti kanjonia. Ensimmäisen päivän aikana kävelimme jonkin verran tasaisessa maastossa, hieman nousuja ja pääosin laskeutumista. Henkilökohtaisesti pidän enemmän kipuamisesta kuin laskeutumisesta, sillä jalkojen alla kiitettävän suuressa kulmassa luistavat kivet, hiekka, kasvillisuus ja aasinpaska tekevät pystyssä pysymisestä alaspáin mentáessa paljon haasteellisempaa. Lisäksi mahdollisen kaatumisen aikaansaamat vahingot ovat noustessa huomattavasti vähäisemmät kun rinkka ei vie holtittomasti mennessään.
Olen aina pitänyt luonnossa vaeltamisessa hiljaisuudesta, yksinäisyydestä ja siitä, miten maa rapisee jalkojen alla ja kuulet vain oman hengityksesi ja tunnet liikkumisen aikaansaaman rasituksen ja rinkan hiostaman selän. Cañon del Colcalla tämä kaikki jotenkin moninkertaistui entisestään. Tunsin itseni niin pieneksi niiden mahtavien vuorten keskellä, enkä voinut lakata ihmettelemästä korkeuseroja, luontoa, karuja ja kauniita asioita ja sitä, miten pilvet roikkuivat ihmeellisissä paikoissa. Minne ihmiset ovat rakentaeet talonsa ja miten raskasta siinä maastossa oli toisinaan liikkua.
Huomasin itsessäni myös ehkä melko perisuomalaiseksikin luonnehdittavan piirteen, kun kävi ilmi että porukkamme liettualaisranskalainen vahvistus ei vaan kyennyt trekkiin vaikkei se mikään kamalan vaativa ollutkaan. Ei minulla ole ongelmaa sen kanssa jos jonkun fyysinen kunto ei riitä kävelemiseen epätavallisessa maastossa. MUTTA jos ihminen pakkaa vaellukselle keskelle ei mitään mukaansa läppärinsä, ralph lauren -takkinsa, sataa erilaista naamarasvaa ja kasan muuta táysin turhaa kamaa kun suositus on "vain välttämättömät" (lämpimät vaatteet, vettä, uikkari, pyyhe, vessapaperia...), alkaa ymmärrys loppua. Noh, ei siinä mitään, tämä neiti ei sitten jaksanut kantaa itse omia kamojaan, mikä johti siihen, että oppaamme (jonka tehtäviin toisten kamojen kantaminen ei kuulunut) ja brittipoika kantoivat niitä vuorotellen. Raivostuttavaa. Tyttö oli liikkeellä ballerinamaisilla tossuilla (koska sai siten kuulemma paremman tuntuman maahan) ja mateli ilman kamojaankin hermostuttavan hitaasti ja pysähtyi jokaiseen varjopaikkaan ihmettelemään miten hänen sydämensä lyö niin kovasti, voi miten outoa. Totesin hänelle että minunkin sydän lyö,
kuuluu asiaan kun on elossa ja ruumis on rasituksella, mutta hänellä oli sitten kaikkia muitakin tuntemuksia, millä selitti sitä ettei vaan jaksanut oikein kävellä. Olen sitä mieltä että jos lähtee vaellukselle, ne kamat pitää pystyä kantamaan, mitkä on rinkaansa pakannut. Piste. Vaikka sitten hampaat irvessä.
Ehdimme juuri pimeäksi alas vihreän vehreän kanjonin pohjalle, jossa yövyimme kynttilänvaloin ja isoin sängyin varustetuissa mökeissä. Pilvet roikkuivat taas alhaalla ja otin kylmän suihkun taskulampun valossa oksista tehdyssä "kylpyhuoneessa". Jalat kiittivät ja kaiken kruunasi puhtaat sukat sekä mökkejä vuokraavan pariskunnan valmistama illallinen.
Seuraavana aamuna kävelimme pitkään alhaalla kanjonin reunalla ja laskeuduimme lopulta aivan sen pohjalle, jossa oli pieni keidas, Oasis. Alussa polkujen täyttämään aasipaskaskaan tallaamista yritti vielä välttää, mutta seuraavana päivänä tavaraa alkoi jo olla niin paljon, ettei sen olemassaolosta jaksanut enää välittää. Kunhan etsi jalkojensa alle ne vakaat paikallaan olevat kivet kaatumisen välttämiseksi. Jotenkin absurdisti kaiken sen karun vuorenseinämän ja jylhien maisemien keskellä avautui pieni vihreä keidas, uima-altaita ja muutamia mökkejä, joissa saattoi yöpyä. Uimme ja söimme lounaan, minkä jälkeen matka jatkui kiipeämällä takaisin ylös Cabanaconde kylään. Tässä vaiheessa läppärineiti päätti ottaa kamoineen muulin takaisin ylös, koska ei kyennyt enää kävelemään edes ilman kamojaan. Olin tavallaan aika helpottunut, että pääsisin eroon jatkuvasta valittamisesta ja voivottelusta. Mutta muulinomistaja ei halunnunut vuokrata vain yhtä muulia, (koska miehen oli juostava perässä koko matka aina kylään asti), niinpä oppaamme joutui myös ottamaan muulin, vaikka olisi ihan mielellään kävellyt.
Vaelsimme sitten brittipojan kanssa kahdestaan kanjonin pohjalta ylös. Harmi että oppaamme meni tytön mukana, hän oli nimittäin ruokkinut tiedonjanoamme kertomalla kaikkea mielenkiintoista alueen kylistä ja historiasta ja tiennyt lähes kaiken matkan varrella olleista kasveista ja eläimistä. Mutta vaellus takaisin ylös oli mahtava. Alas jäänyt Oasis pieneni pienenemistään kun etenimme siksakmaisia polkuja toisiamme skarpaten ja juttuja kertoen. Matkalla oli mitä käsittämättömimpiä kalliomuodostumia ja maan poimuttumisia. Kaikki ne luonnonmaantieteen geomorfologian kurssilla naama kurtussa vietetyt tunnit saivat jonkilaisen merkityksen, kun näin nämä asiat oikeassa elämässä ja omin silmin. Mieleenpainuvinta oli myös pilvien välistä pilkistävät vuorenhuiput ja auringonlasku. Kaikkialla oli täydellisen hiljaista, eikä missään näkynyt ketään. Ehdimme kanjonin reunalle juuri ennen pimeän tuloa ja Elias oli siellä odottamassa meitä.
Viimeiset 20 minuuuttia lähestulkoon juoksimme Cabanaconden kylään. Oli jo pimeää ja kipitimme päättymättömien maissipeltojen välissä kapeeakin kapeampaa polkua pitkin. Välistä polku hävisi ja kompuroin kiviin yrittäessäni nähdä missä kaverit menivät. Maissit hakkasivat molemmilta puolilta ruumistani vasten ja jo kerran auringonlaskun myötä kadonnut hiki nousi uudestaan pintaan. Toisen yön vietimme Cabanacondessa hostellissa. Kuuma suihku ja kylmä olut oli sopiva tapa päättää päivä. Oli tosi hyvä ja onnellinen olo.
Viimeisenä päivänä otimme paikallisen aamubussin Cabanacondesta Cruz del Condorille, kuuluisalle kondorikotkien katselupaikalle. Tämän parin tunnin bussimatkan myötä sana "täynnä" sai aivan uuden merkityksen. Perulainen julkinen kulkuneuvo ei ole koskaan täysi ennen kuin se on täysi. En osaa edes arvioida miten monta ihmistä bussiin ahtautui, mutta siinä vaiheessa kun kaikilla penkeillä istui tuplasti enemmän ihmisiä kuin niille oikeasti mahtui, käytävät olivat täynnä matkalaisia ja bussin takaosan ikkunoista alettiin ottaa pieniä lapsia sisään, tiesin että vielä mahtuu! Seisoin itse käytävällä ja pidin kiinni sieltä mistä pystyin kun linjuri lähti keinuvin ottein liikkeelle ja kiihdytti maaseutumaisen hyväkuntoisella pompputiellä kohti kondoreita.
Näin hienoja lintuja, kondorikotkia, jotka kiertelivät ja kaartelivat ilmavirtausten avulla rotkojen ja vuorten yllä raatoja etsien. Ne olivat isoja ja jälleen Elias sivisti meitä kondoritietämyksellään. cruz del Condorilta jatkoimme matkaa jälleen yhdellä paikallisbussilla, joka oli ehkä hieman vähemmän täysi kuin edellinen. Vajaan kahden tunnin matkalla kohti Chivayn kylää sylissäni istui 6-vuotias Alexia, joka osasi englanniksi numerot yhdestä kymmeneen ja halusi tietää kaikki muutkin sanat kyseisellä kielellä. Bussin heiluessa ja mutkitellessa eteenpäin kävimme läpi monia monia sanoja englanniksi ja espanjaksi, sekä juttelimme lempihedelmistämme, ruoistamme ja siitä minne Alexia perheineen oli menossa. Matka meni nopeasti ja juttuseura oli mitä mainiointa!
Chivayssa otimme taksin ja menimme reiluksi tunniksi lillumaan La Caleran kuumiin altaisiin, Aquas Termales. Nämä maansisäisen lämmön lämmittämät vedet olivat minulle liian kuumia, 37 -asteisessa mineraalivedessä alkoi väsyttää aivan kamalasti ja tuntui että happi loppuu. Paikka oli kyllä todella kaunis. Kuumien vesien jälkeen söimme vielä lounaan Chivayssa, minkä jälkeen palasimme bussilla takaisin Arequipaan.
Cañon del Colca -trekki oli siis hieno kokemus, jota voin suositella kaikille! Vaelluksen voi tehdä myös viiden tai seitsemän päivän mittaisena. Olen huomannut että ihmisiä oppii todella tuntemaan kun heidän kanssaan matkustaa yhdessä. Pitkä intensiivinen yhdessäolo tuo helpommin ihmisistä esiin heidän parhaimpia ja pahimpia puoliaan. Reissaamalla ja uusien ihmisten jatkuvasta läsäolosta oppii samalla myös paljon itsestään. Olen huomannut olevani aika itsepäinen ja toisissa tilanteissa myös hieman kärsimätön, tiedän sen. Kun oppaamme ja läppärityttö lähtivät muuliensa kanssa ylös, tarjoutui Elias ottamaan minun rinkkani muulinsa kyytiin. Se olisi varmaan ollut ihan järkevää, mutta luontoni ei vaan jotenkin antanut periksi, vaikka tiesin että kiipeäminen olisi ollut paljon helpompaa ja ehkä mukavampaakin ilman rinkkaa. Sanoin että haluan kantaa itse omat kamani, että se on minulle tärkeää. Elias hymyili, sanoi että nähdään sitten ylhäällä ja lähti matkaan.
Suhteellisen lättänästä ja vuorettomasta maasta kotoisin olevana, olen huomannut mieltyneeni asioiden ja paikkojen korkeuksien tarkkailuun ja ilmoittamiseen. Olen viehättynyt vuorista ja haluan nähdä niitä lisää. Arequipassa on täydellinen oppikirjaesimerkki oikeaoppisesti muotoutuneesta kartiotulivuoresta, El Misti (5822 m). Muut kaupungin ympärillä olevat vuoret ovat Chachani (6075 m) ja Pichu Pichu (5571 m).
Viikko Arequipassa oli lähestulkoon pelkkää hyvää, hienoa, kaunista ja mielenkiintoista. Voisin kertoa historiaa ja kulttuuria huokuvan koloniaalisen kaupungin hienoista rakennuksista ja herkullisista ravintoloista. Tai käsittämättömän kauniista vuoristoista ja tulivuorista, joiden välissä Perun toiseksi suurin kaupunki lepää. Tai korutaiteilijana, kaivostyöläisenä ja limpparinmyyjänä työskentelevästä Mauriciosta, joka halusi viedä minut katsomaan helikopterilla Nascan linjoja. Tai siitä kokateen määrästä, jota tuolla reissulla tuli joka mutkassa juotua. Voisin myös kirjoittaa kaariholvikattoisista kahviloista ja luonnonkatastrofeista, joiden armoille kaupunki on moneen kertaan joutunut ja joiden vuoksi rakennukset ovat reilun miljoonan asukkaan kaupungissa pääsääntöisesti matalia. Mutta kirjoitan kutenkin kolmen päivän Cañon del Colca -trekistä, joka oli koko matkan mieleenpainuvin ja hienoin kokemus.
Varasin heti Arequipaan päästyäni Colca Trek -nimiseltä matkanjärjestäjältä kolmen päivän vaelluksen, johon kuului laskeutuminen 3191 metriä syvään ja 100 km pitkään kanjoniin sekä paljon muuta. Kanjonissa kulkevan Rio Colcan vedet laskevat Tyyneen Valtamereen ja syvänteen ympärillä kohoaa käsittämättömän hienoja vuoria, joista korkeimmat ovat Coropuna (6631 m) ja Ampato (6310 m).
Reissu alkoi sunnuntaiaamuna seitsemältä paikallisen oppaan Eliaksen noutaessa meidät hostellilta. Minun lisäkseni trekille lähti poika briteistä ja liettualaisranskalainen tyttö. Lähdimme paikallisella bussilla Arequipasta (2325 m) kohti Chivayn kylää, jossa vaihdoimme toiseen bussiin. Tämä bussi vei meidät Cabanacondeen (3287 m), pieneen kylään kanjonin reunalla. Cabanacondessa söimme lounaan ja ostimme vettä (kanjonin pohjalla veden hinta nelinkertaistui!), minkä jälkeen suuntasimme kohti kanjonia. Ensimmäisen päivän aikana kävelimme jonkin verran tasaisessa maastossa, hieman nousuja ja pääosin laskeutumista. Henkilökohtaisesti pidän enemmän kipuamisesta kuin laskeutumisesta, sillä jalkojen alla kiitettävän suuressa kulmassa luistavat kivet, hiekka, kasvillisuus ja aasinpaska tekevät pystyssä pysymisestä alaspáin mentáessa paljon haasteellisempaa. Lisäksi mahdollisen kaatumisen aikaansaamat vahingot ovat noustessa huomattavasti vähäisemmät kun rinkka ei vie holtittomasti mennessään.
Olen aina pitänyt luonnossa vaeltamisessa hiljaisuudesta, yksinäisyydestä ja siitä, miten maa rapisee jalkojen alla ja kuulet vain oman hengityksesi ja tunnet liikkumisen aikaansaaman rasituksen ja rinkan hiostaman selän. Cañon del Colcalla tämä kaikki jotenkin moninkertaistui entisestään. Tunsin itseni niin pieneksi niiden mahtavien vuorten keskellä, enkä voinut lakata ihmettelemästä korkeuseroja, luontoa, karuja ja kauniita asioita ja sitä, miten pilvet roikkuivat ihmeellisissä paikoissa. Minne ihmiset ovat rakentaeet talonsa ja miten raskasta siinä maastossa oli toisinaan liikkua.
Huomasin itsessäni myös ehkä melko perisuomalaiseksikin luonnehdittavan piirteen, kun kävi ilmi että porukkamme liettualaisranskalainen vahvistus ei vaan kyennyt trekkiin vaikkei se mikään kamalan vaativa ollutkaan. Ei minulla ole ongelmaa sen kanssa jos jonkun fyysinen kunto ei riitä kävelemiseen epätavallisessa maastossa. MUTTA jos ihminen pakkaa vaellukselle keskelle ei mitään mukaansa läppärinsä, ralph lauren -takkinsa, sataa erilaista naamarasvaa ja kasan muuta táysin turhaa kamaa kun suositus on "vain välttämättömät" (lämpimät vaatteet, vettä, uikkari, pyyhe, vessapaperia...), alkaa ymmärrys loppua. Noh, ei siinä mitään, tämä neiti ei sitten jaksanut kantaa itse omia kamojaan, mikä johti siihen, että oppaamme (jonka tehtäviin toisten kamojen kantaminen ei kuulunut) ja brittipoika kantoivat niitä vuorotellen. Raivostuttavaa. Tyttö oli liikkeellä ballerinamaisilla tossuilla (koska sai siten kuulemma paremman tuntuman maahan) ja mateli ilman kamojaankin hermostuttavan hitaasti ja pysähtyi jokaiseen varjopaikkaan ihmettelemään miten hänen sydämensä lyö niin kovasti, voi miten outoa. Totesin hänelle että minunkin sydän lyö,
kuuluu asiaan kun on elossa ja ruumis on rasituksella, mutta hänellä oli sitten kaikkia muitakin tuntemuksia, millä selitti sitä ettei vaan jaksanut oikein kävellä. Olen sitä mieltä että jos lähtee vaellukselle, ne kamat pitää pystyä kantamaan, mitkä on rinkaansa pakannut. Piste. Vaikka sitten hampaat irvessä.
Ehdimme juuri pimeäksi alas vihreän vehreän kanjonin pohjalle, jossa yövyimme kynttilänvaloin ja isoin sängyin varustetuissa mökeissä. Pilvet roikkuivat taas alhaalla ja otin kylmän suihkun taskulampun valossa oksista tehdyssä "kylpyhuoneessa". Jalat kiittivät ja kaiken kruunasi puhtaat sukat sekä mökkejä vuokraavan pariskunnan valmistama illallinen.
Seuraavana aamuna kävelimme pitkään alhaalla kanjonin reunalla ja laskeuduimme lopulta aivan sen pohjalle, jossa oli pieni keidas, Oasis. Alussa polkujen täyttämään aasipaskaskaan tallaamista yritti vielä välttää, mutta seuraavana päivänä tavaraa alkoi jo olla niin paljon, ettei sen olemassaolosta jaksanut enää välittää. Kunhan etsi jalkojensa alle ne vakaat paikallaan olevat kivet kaatumisen välttämiseksi. Jotenkin absurdisti kaiken sen karun vuorenseinämän ja jylhien maisemien keskellä avautui pieni vihreä keidas, uima-altaita ja muutamia mökkejä, joissa saattoi yöpyä. Uimme ja söimme lounaan, minkä jälkeen matka jatkui kiipeämällä takaisin ylös Cabanaconde kylään. Tässä vaiheessa läppärineiti päätti ottaa kamoineen muulin takaisin ylös, koska ei kyennyt enää kävelemään edes ilman kamojaan. Olin tavallaan aika helpottunut, että pääsisin eroon jatkuvasta valittamisesta ja voivottelusta. Mutta muulinomistaja ei halunnunut vuokrata vain yhtä muulia, (koska miehen oli juostava perässä koko matka aina kylään asti), niinpä oppaamme joutui myös ottamaan muulin, vaikka olisi ihan mielellään kävellyt.
Vaelsimme sitten brittipojan kanssa kahdestaan kanjonin pohjalta ylös. Harmi että oppaamme meni tytön mukana, hän oli nimittäin ruokkinut tiedonjanoamme kertomalla kaikkea mielenkiintoista alueen kylistä ja historiasta ja tiennyt lähes kaiken matkan varrella olleista kasveista ja eläimistä. Mutta vaellus takaisin ylös oli mahtava. Alas jäänyt Oasis pieneni pienenemistään kun etenimme siksakmaisia polkuja toisiamme skarpaten ja juttuja kertoen. Matkalla oli mitä käsittämättömimpiä kalliomuodostumia ja maan poimuttumisia. Kaikki ne luonnonmaantieteen geomorfologian kurssilla naama kurtussa vietetyt tunnit saivat jonkilaisen merkityksen, kun näin nämä asiat oikeassa elämässä ja omin silmin. Mieleenpainuvinta oli myös pilvien välistä pilkistävät vuorenhuiput ja auringonlasku. Kaikkialla oli täydellisen hiljaista, eikä missään näkynyt ketään. Ehdimme kanjonin reunalle juuri ennen pimeän tuloa ja Elias oli siellä odottamassa meitä.
Viimeiset 20 minuuuttia lähestulkoon juoksimme Cabanaconden kylään. Oli jo pimeää ja kipitimme päättymättömien maissipeltojen välissä kapeeakin kapeampaa polkua pitkin. Välistä polku hävisi ja kompuroin kiviin yrittäessäni nähdä missä kaverit menivät. Maissit hakkasivat molemmilta puolilta ruumistani vasten ja jo kerran auringonlaskun myötä kadonnut hiki nousi uudestaan pintaan. Toisen yön vietimme Cabanacondessa hostellissa. Kuuma suihku ja kylmä olut oli sopiva tapa päättää päivä. Oli tosi hyvä ja onnellinen olo.
Viimeisenä päivänä otimme paikallisen aamubussin Cabanacondesta Cruz del Condorille, kuuluisalle kondorikotkien katselupaikalle. Tämän parin tunnin bussimatkan myötä sana "täynnä" sai aivan uuden merkityksen. Perulainen julkinen kulkuneuvo ei ole koskaan täysi ennen kuin se on täysi. En osaa edes arvioida miten monta ihmistä bussiin ahtautui, mutta siinä vaiheessa kun kaikilla penkeillä istui tuplasti enemmän ihmisiä kuin niille oikeasti mahtui, käytävät olivat täynnä matkalaisia ja bussin takaosan ikkunoista alettiin ottaa pieniä lapsia sisään, tiesin että vielä mahtuu! Seisoin itse käytävällä ja pidin kiinni sieltä mistä pystyin kun linjuri lähti keinuvin ottein liikkeelle ja kiihdytti maaseutumaisen hyväkuntoisella pompputiellä kohti kondoreita.
Näin hienoja lintuja, kondorikotkia, jotka kiertelivät ja kaartelivat ilmavirtausten avulla rotkojen ja vuorten yllä raatoja etsien. Ne olivat isoja ja jälleen Elias sivisti meitä kondoritietämyksellään. cruz del Condorilta jatkoimme matkaa jälleen yhdellä paikallisbussilla, joka oli ehkä hieman vähemmän täysi kuin edellinen. Vajaan kahden tunnin matkalla kohti Chivayn kylää sylissäni istui 6-vuotias Alexia, joka osasi englanniksi numerot yhdestä kymmeneen ja halusi tietää kaikki muutkin sanat kyseisellä kielellä. Bussin heiluessa ja mutkitellessa eteenpäin kävimme läpi monia monia sanoja englanniksi ja espanjaksi, sekä juttelimme lempihedelmistämme, ruoistamme ja siitä minne Alexia perheineen oli menossa. Matka meni nopeasti ja juttuseura oli mitä mainiointa!
Chivayssa otimme taksin ja menimme reiluksi tunniksi lillumaan La Caleran kuumiin altaisiin, Aquas Termales. Nämä maansisäisen lämmön lämmittämät vedet olivat minulle liian kuumia, 37 -asteisessa mineraalivedessä alkoi väsyttää aivan kamalasti ja tuntui että happi loppuu. Paikka oli kyllä todella kaunis. Kuumien vesien jälkeen söimme vielä lounaan Chivayssa, minkä jälkeen palasimme bussilla takaisin Arequipaan.
Cañon del Colca -trekki oli siis hieno kokemus, jota voin suositella kaikille! Vaelluksen voi tehdä myös viiden tai seitsemän päivän mittaisena. Olen huomannut että ihmisiä oppii todella tuntemaan kun heidän kanssaan matkustaa yhdessä. Pitkä intensiivinen yhdessäolo tuo helpommin ihmisistä esiin heidän parhaimpia ja pahimpia puoliaan. Reissaamalla ja uusien ihmisten jatkuvasta läsäolosta oppii samalla myös paljon itsestään. Olen huomannut olevani aika itsepäinen ja toisissa tilanteissa myös hieman kärsimätön, tiedän sen. Kun oppaamme ja läppärityttö lähtivät muuliensa kanssa ylös, tarjoutui Elias ottamaan minun rinkkani muulinsa kyytiin. Se olisi varmaan ollut ihan järkevää, mutta luontoni ei vaan jotenkin antanut periksi, vaikka tiesin että kiipeäminen olisi ollut paljon helpompaa ja ehkä mukavampaakin ilman rinkkaa. Sanoin että haluan kantaa itse omat kamani, että se on minulle tärkeää. Elias hymyili, sanoi että nähdään sitten ylhäällä ja lähti matkaan.
Suhteellisen lättänästä ja vuorettomasta maasta kotoisin olevana, olen huomannut mieltyneeni asioiden ja paikkojen korkeuksien tarkkailuun ja ilmoittamiseen. Olen viehättynyt vuorista ja haluan nähdä niitä lisää. Arequipassa on täydellinen oppikirjaesimerkki oikeaoppisesti muotoutuneesta kartiotulivuoresta, El Misti (5822 m). Muut kaupungin ympärillä olevat vuoret ovat Chachani (6075 m) ja Pichu Pichu (5571 m).
Mar 20, 2009
Ihastuttaa, vihastuttaa, ihmetyttää
Yliopiston kursseille ilmottautumisen piti tapahtua toissapäivänä, koska kurssien oli tarkoitus alkaa ensi viikon maanantaina 23.3. Mutta koska San Marcosissa oli tapahtunut jotain, oli yliopisto ollut suljettuna koko viime viikon, minkä vuoksi kaikki siirtyi viikolla eteenpäin. Kurssit alkavat näillä näkymin siis 30.3. (tai siinä huhtikuun alussa...) Päätin sitten katsella vähän lisää Perua ja siirtyä täältä pakokaasujen ja hulinan luvatusta maasta, Limasta, monta sataa kilometriä etelään, Arequipaan. Cruz del Surin luksusbussi starttaa tänään iltapäivällä ja perillä ollaan 15 tuntia myöhemmin. Olen luvannut itselleni kanjoneita ja kondorikotkia, ja jos viikossa ehdin, käyn tällä reissulla myös Titicacalla. Mutta lähden liikenteeseen aika avoimella aikataululla ja ohjelmalla.
Tässä kuitenkin ennen reissua joitakin ajatuksia Perusta, Limasta ja elämänmenosta täysin jäsentelemättömässä järjestyksessä.
Minun on ollut toisinaan vaikea sopeutua siihen, etten voi liikkua ulkona silloin kuin haluan ja siten kuin haluan. Suomessa koen voivani kävellä lähes missä vaan ja mihin aikaan tahansa ilman tunnetta siitä että pitäisi pelätä jotain. Täällä on pitänyt totuttautua siihen että pimeän (klo 19) jälkeen ei välttämättä ole hyvä idea mennä tietyille alueille tai liikkua yksin. Aluksi minusta tuntui että olen jollain tasolla kotini vanki tai liian riippuvainen muiden ihmisten menemisistä ja tulemisista, mutta nyt aikoihin ja paikkoihin liittyviin rajoittaviin tekijöihin on jo jossain määrin tottunut.
Olen jokseenkin vakuuttunut että Limassa on enemmän takseja kuin olisi tarvis. Taksikuskit ovat superaktiivisia, näkyviä, kuuluvia ja niitä on kaikkialla. Tämä on tietysti kiva, aina saa kyydin minne vaan kun haluaa. Mutta kun minä en joka kerta kodistani ulos astuessani tarvitse taksikyytiä. Jos olen lenkillä, en halua nousta taksiin. Sata kertaa päivässä hoettu "no gracias" alkaa kokea pahaa inflaatiota, eikä täydellinen noteeraamattomuus tuota sen parempia tuloksia. Taksikuskit kuitenkin tööttäilevät joka päivä ja koko ajan. Sellaista se vaan on. Tavallisen äänimerkin lisäksi vislausäänellä varustetut taksit ovat oma lukunsa... melkoisen kätevää.
Tykkään combeista. Nuo kaikissa maailman väreissä loistavat, romuisat, äänekkäät, saastuttavat, vaaralliset ja tupaten täyteen ahdetut, toisinaan hyvinkin mielikuvituksellisesti tuunatut pikkubussit ovat mielestäni osa Liman sydäntä ja perusolemusta. Ne poukkoilevat, ajavat holtittomasti, tööttäilevät, saastuttavat ja saavat silloin tällöin aikaan pahoja onnettomuuksia, mutta pidän niistä silti. Ne ovat käteviä ja edullisia, niitä on paljon, ne menevät melkein kaikkialle, ja kun oppii systeemin ja on hyvä tuuri, niillä pääsee useimmiten juuri sinne minne haluaa. Pomppivasta kyydistä, ahtaudesta huolimatta ja siitä, että 165 cm pituisella ihmiselläkin on välillä vaikea löytää tilaa jaloilleen, minua jostain syystä aina hymyilyttää combeissa.
Ihmettelen edelleen ruokakaupassa asioinnin monia piirteitä. Nyt en tarkoita pieniä lähikioskeja, joista voi saada kätevästi lähes kaikkea pientä maan ja taivaan väliltä, vaan suurempia marketteja. Näissä kaupoissa on mieletön määrä henkilökuntaa. Joka pikkutehtävälle on oma työntekijänsä. Hyllyjen väleissä on paljon tuote-estittelijöitä ja maistattajia, on leivänpunnitsija, viiniasiantuntija, kosmetiikkaekspertti ja ostosten pakkaaja. Tämä on toisaalta todella kätevää, mutta toisinaan hankalaa. Toiseksi, näissä kaupoissa asiointi ei koskaa ole mikään "käväisenpä kaupassa" -juttu. Yhden vesipullon hakeminenkin on useimmiten pidempi prosessi, johon tarvitaan aikaa. (Toisaalta pidän paljon siitä, ettei täällä ole ihan samaan tapaan omaksuttu suomalaista tehokkuutta ja kassahekilökunnan verenmaku kurkussa suorittamaa työtahtia.) Visa electron on joka kerta ihmeellinen asia, vaikka korttia käyttäviä ihmisiä asioi kaupoissa päivittäin. Sitä höylätään ja vedetään edes takaisin, syötetään koodeja ja höylätään taas... en tiedä mitä siinä tapahtuu, mutta pääasia että asian saa hoidettua. Kolmas kauppahuomioni ärsyttää... kaikki ostokset pakataan tietysti muovipusseihin, mutta minun on vaikea sulattaa sitä, että erilaiset ruoka-aineet ja hankinnat laitetaan omiin pusseihinsa! Maitotuotteet, hedelmät, leivät, purkit ja purnukat. Tämän johdosta saatat kävellä ulos kaupasta neljän kassin kanssa, vaikka ostit vain juustoa, leipää, ananaksen, tomaatteja, limpparia ja vessapaperia. Seuraava hankintani: kangaskassi. Vaikka kämppikseni ovat joutuneet toisinaan puolustelemaan tiskeillä senkin käyttöä.
Perulaiset ovat ystävällisiä. Tai ainakin ne ihmiset joita minä olen kohdannut. Ystävällisiä nimenomaan siinä mielessä että monet ovat todella auttavaisia, eikä mihinkään mielellään sanota "ei". Ihmiset neuvovat ja auttavat aina kun jostain kysyy jotain, ja vaikuttavat useimmiten vilpittömästi kiinnostuneilta siitä mistä tulet ja minne menet. Viimeksi eilen combissa kun varmistin rahastajalta että meneehän tämä sen terminaalin ohi minne halusin, joukko ympärilläni istuvia ihmisiä alkoi neuvoa missä terminaali on ja huolehtivat siitä että jään varmasti pois oikeassa kohdassa. Eräs nainen neuvoi vielä mistä on turvallisin kohta ylittää tie. Tällainen on todella lämmittävää ja saa hyvälle mielelle. Toisaalta haluttomuus sanoa "ei" voi aiheuttaa hankaluuksia, jos tarvitsee totuudenmukaista ja eksaktia tietoa jostakin asiasta. Mutta täällä ehkä ennemmin kaarretaan ja kierretään tämä ikävä negatiivissävytteinen sana ja kerrotaan ja suositellaan sitten jotakin muuta.
Perulaiset ovat myös todella suorasanaisia. Itselläni ei ole vielä paljoa omakohtaisia kokemuksia tästä, mutta tiedän että asiasta kuin asiasta voidaan sanoa, ja sanotaankin, suoraan päin naamaa. Lihomisista, laihtumisista ja muista ulkonäköön ja fyysisiin ominaisuuksiin liittyvistä asioista huomautetaan suoraan ääneen kyseiselle henkilölle. Suomalaistyylistä hienovaraisuutta ei näissä asioissa ole.
Eräs ärsyttävä asia on ihmisten elokuvateatterikäyttäytyminen. Elokuvissa voidaan jutella, puhelin voi soida, siihen voidaan vastata ja keskustelukuppanille voidaan alkaa kertoa että mitä siinä leffassa nyt oikein tapahtuu. Olen ehkä vähän fundamentalisti tämän asian suhteen, mutta mielestäni elokuvissa kuuluu olla hiiren hiljaa ja kännykät pidetään kiinni, piste.
Tässä välissä haluaisin kumota kaiken sen "voi ei siellä Etelä-Amerikassa sitten voi olla kasvissyöjä, ei sieltä mitään kasvisruokaa saa. Elämä on pelkkää pihviä ja kanaa." -puheen. Täällä on mainota kasvisruokaa, tuoreita edullisia kasviksia, vihanneksia ja hedelmiä kojut pullollaan. Limassa on useita todella hyviä kasvisravintoloita, herkullista falafelia, soijaa monessa muodossa ja mainioita lounaspaikkkoja, joten kasvisruoan ystävällä ei ole täällä mitään hätää.
Jaksan ihmetellä perulaisten ennakkoluuloisuutta toisiaan kohtaan. Tämä on melko rasistinen maa, mutta perulaisten toisiinsa kohdistama epäluottamus ja epäily on kummallista. Maan menneisyys, väkivalta, poliittiset kuohunnat ja yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien väliset jaot varmasti selittävät tätä. Perulaiset varoittelevat ulkomaalaista toisista perulaisista, ja kaikkialla ihmetellään sitä kun matkustelee maassa yksin. "Voiii, reissaatko yksin?!" -kysymykset ovat samaan aikaan hieman kauhistuneita, ihmettelviä että sääliviä.
Asia, johon minun on vaikea kuvitella tottuvani, on jatkuva tuijottaminen ja jatkuva tietoisuus siitä, että on koko ajan silminnähden erilainen. Huutelun, viheltelyn ja muun maiskuttelun voi ohittaa reagoimatta, mutta se tunne että ei voi olla huomaamaton, mennä massassa juuri silloin kun itse haluaisi, on toisinaan häiritsevää.
Loppujen lopuksi, moni pikkuasia on täällä tehty todella käteväksi. On asioita, joita saa mistä vaan ja jotka hoituvat joka paikassa vaivattomasti... lehden tai juoman ostaminen kesken taksi- tai combikyydin, kopioiminen, puhelut jenkkeihin, purkan, karkin tai muun pikkusälän hankkiminen, rahanvaihto, moottoriliikennevälineen löytäminen, edullinen syöminen... Toisaalta on asioita, jotka muodostuvat pelkästä byrokratiasta ja toimistojen välisestä juoksemisesta ja papereiden ja leimojen pyörittämisestä.
Kaikesta huolimatta, tai juuri sen takia, olen vakuuttunut tämän maan omasta sisäisestä logiikasta. Se ei aina näytä tai tunnu kätevältä tai järkevältä, mutta in the end, se toimii täällä. Tietysti moni asia voisi olla Perun kaltaisessa kehittyvässä maassa (niin kuin monessa muussakin maassa) toisin tai paremmin, mutta tekisikö esimerkiksi mainitsemieni pikkujuttujen muuttaminen yhteiskunnasta paremman tai toimivamman? Ja kenelle se sitten olisi parempi ja toimivampi?
Lisäksi kaikki on täysin riippuvaista päivästä ja omasta olotilasta. On hetkiä, jolloin häiritsevät asiat ovat superärsyttäviä, eikä kärsivällisyys välttämättä riitä ystävälliseen "no graciakseen" tai totaaliseen ohittamiseen. Ja sitten on hetkiä, jolloin niitä samoja asioita ei edes huomaa. Enkä minä siellä combissakaan ihan aina ole naama aurinkoisena, jos huomaan meneväni ihan väärään suuntaan enkä pääse ulos kun edessäni on enemmän jengiä kuin laki sallii (kirjaimellisesti). Nyt juuri olen onnellinen että olen täällä, koska täällä tuntuu hyvältä olla.
Muutin eilen uuteen huoneeseen, jonka kilpavarusteluun kuuluu muun muassa oma kylppäri ja kirjahylly! Tärkeää siirtymäriittiä juhlittiin lettujen, mansikkahillon, vaniljajäätelön ja Ican viinitilalta tuodun hedelmäviinin kera. Kiitos Inkerille maukkaista lätyistä!
Tässä kuitenkin ennen reissua joitakin ajatuksia Perusta, Limasta ja elämänmenosta täysin jäsentelemättömässä järjestyksessä.
Minun on ollut toisinaan vaikea sopeutua siihen, etten voi liikkua ulkona silloin kuin haluan ja siten kuin haluan. Suomessa koen voivani kävellä lähes missä vaan ja mihin aikaan tahansa ilman tunnetta siitä että pitäisi pelätä jotain. Täällä on pitänyt totuttautua siihen että pimeän (klo 19) jälkeen ei välttämättä ole hyvä idea mennä tietyille alueille tai liikkua yksin. Aluksi minusta tuntui että olen jollain tasolla kotini vanki tai liian riippuvainen muiden ihmisten menemisistä ja tulemisista, mutta nyt aikoihin ja paikkoihin liittyviin rajoittaviin tekijöihin on jo jossain määrin tottunut.
Olen jokseenkin vakuuttunut että Limassa on enemmän takseja kuin olisi tarvis. Taksikuskit ovat superaktiivisia, näkyviä, kuuluvia ja niitä on kaikkialla. Tämä on tietysti kiva, aina saa kyydin minne vaan kun haluaa. Mutta kun minä en joka kerta kodistani ulos astuessani tarvitse taksikyytiä. Jos olen lenkillä, en halua nousta taksiin. Sata kertaa päivässä hoettu "no gracias" alkaa kokea pahaa inflaatiota, eikä täydellinen noteeraamattomuus tuota sen parempia tuloksia. Taksikuskit kuitenkin tööttäilevät joka päivä ja koko ajan. Sellaista se vaan on. Tavallisen äänimerkin lisäksi vislausäänellä varustetut taksit ovat oma lukunsa... melkoisen kätevää.
Tykkään combeista. Nuo kaikissa maailman väreissä loistavat, romuisat, äänekkäät, saastuttavat, vaaralliset ja tupaten täyteen ahdetut, toisinaan hyvinkin mielikuvituksellisesti tuunatut pikkubussit ovat mielestäni osa Liman sydäntä ja perusolemusta. Ne poukkoilevat, ajavat holtittomasti, tööttäilevät, saastuttavat ja saavat silloin tällöin aikaan pahoja onnettomuuksia, mutta pidän niistä silti. Ne ovat käteviä ja edullisia, niitä on paljon, ne menevät melkein kaikkialle, ja kun oppii systeemin ja on hyvä tuuri, niillä pääsee useimmiten juuri sinne minne haluaa. Pomppivasta kyydistä, ahtaudesta huolimatta ja siitä, että 165 cm pituisella ihmiselläkin on välillä vaikea löytää tilaa jaloilleen, minua jostain syystä aina hymyilyttää combeissa.
Ihmettelen edelleen ruokakaupassa asioinnin monia piirteitä. Nyt en tarkoita pieniä lähikioskeja, joista voi saada kätevästi lähes kaikkea pientä maan ja taivaan väliltä, vaan suurempia marketteja. Näissä kaupoissa on mieletön määrä henkilökuntaa. Joka pikkutehtävälle on oma työntekijänsä. Hyllyjen väleissä on paljon tuote-estittelijöitä ja maistattajia, on leivänpunnitsija, viiniasiantuntija, kosmetiikkaekspertti ja ostosten pakkaaja. Tämä on toisaalta todella kätevää, mutta toisinaan hankalaa. Toiseksi, näissä kaupoissa asiointi ei koskaa ole mikään "käväisenpä kaupassa" -juttu. Yhden vesipullon hakeminenkin on useimmiten pidempi prosessi, johon tarvitaan aikaa. (Toisaalta pidän paljon siitä, ettei täällä ole ihan samaan tapaan omaksuttu suomalaista tehokkuutta ja kassahekilökunnan verenmaku kurkussa suorittamaa työtahtia.) Visa electron on joka kerta ihmeellinen asia, vaikka korttia käyttäviä ihmisiä asioi kaupoissa päivittäin. Sitä höylätään ja vedetään edes takaisin, syötetään koodeja ja höylätään taas... en tiedä mitä siinä tapahtuu, mutta pääasia että asian saa hoidettua. Kolmas kauppahuomioni ärsyttää... kaikki ostokset pakataan tietysti muovipusseihin, mutta minun on vaikea sulattaa sitä, että erilaiset ruoka-aineet ja hankinnat laitetaan omiin pusseihinsa! Maitotuotteet, hedelmät, leivät, purkit ja purnukat. Tämän johdosta saatat kävellä ulos kaupasta neljän kassin kanssa, vaikka ostit vain juustoa, leipää, ananaksen, tomaatteja, limpparia ja vessapaperia. Seuraava hankintani: kangaskassi. Vaikka kämppikseni ovat joutuneet toisinaan puolustelemaan tiskeillä senkin käyttöä.
Perulaiset ovat ystävällisiä. Tai ainakin ne ihmiset joita minä olen kohdannut. Ystävällisiä nimenomaan siinä mielessä että monet ovat todella auttavaisia, eikä mihinkään mielellään sanota "ei". Ihmiset neuvovat ja auttavat aina kun jostain kysyy jotain, ja vaikuttavat useimmiten vilpittömästi kiinnostuneilta siitä mistä tulet ja minne menet. Viimeksi eilen combissa kun varmistin rahastajalta että meneehän tämä sen terminaalin ohi minne halusin, joukko ympärilläni istuvia ihmisiä alkoi neuvoa missä terminaali on ja huolehtivat siitä että jään varmasti pois oikeassa kohdassa. Eräs nainen neuvoi vielä mistä on turvallisin kohta ylittää tie. Tällainen on todella lämmittävää ja saa hyvälle mielelle. Toisaalta haluttomuus sanoa "ei" voi aiheuttaa hankaluuksia, jos tarvitsee totuudenmukaista ja eksaktia tietoa jostakin asiasta. Mutta täällä ehkä ennemmin kaarretaan ja kierretään tämä ikävä negatiivissävytteinen sana ja kerrotaan ja suositellaan sitten jotakin muuta.
Perulaiset ovat myös todella suorasanaisia. Itselläni ei ole vielä paljoa omakohtaisia kokemuksia tästä, mutta tiedän että asiasta kuin asiasta voidaan sanoa, ja sanotaankin, suoraan päin naamaa. Lihomisista, laihtumisista ja muista ulkonäköön ja fyysisiin ominaisuuksiin liittyvistä asioista huomautetaan suoraan ääneen kyseiselle henkilölle. Suomalaistyylistä hienovaraisuutta ei näissä asioissa ole.
Eräs ärsyttävä asia on ihmisten elokuvateatterikäyttäytyminen. Elokuvissa voidaan jutella, puhelin voi soida, siihen voidaan vastata ja keskustelukuppanille voidaan alkaa kertoa että mitä siinä leffassa nyt oikein tapahtuu. Olen ehkä vähän fundamentalisti tämän asian suhteen, mutta mielestäni elokuvissa kuuluu olla hiiren hiljaa ja kännykät pidetään kiinni, piste.
Tässä välissä haluaisin kumota kaiken sen "voi ei siellä Etelä-Amerikassa sitten voi olla kasvissyöjä, ei sieltä mitään kasvisruokaa saa. Elämä on pelkkää pihviä ja kanaa." -puheen. Täällä on mainota kasvisruokaa, tuoreita edullisia kasviksia, vihanneksia ja hedelmiä kojut pullollaan. Limassa on useita todella hyviä kasvisravintoloita, herkullista falafelia, soijaa monessa muodossa ja mainioita lounaspaikkkoja, joten kasvisruoan ystävällä ei ole täällä mitään hätää.
Jaksan ihmetellä perulaisten ennakkoluuloisuutta toisiaan kohtaan. Tämä on melko rasistinen maa, mutta perulaisten toisiinsa kohdistama epäluottamus ja epäily on kummallista. Maan menneisyys, väkivalta, poliittiset kuohunnat ja yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien väliset jaot varmasti selittävät tätä. Perulaiset varoittelevat ulkomaalaista toisista perulaisista, ja kaikkialla ihmetellään sitä kun matkustelee maassa yksin. "Voiii, reissaatko yksin?!" -kysymykset ovat samaan aikaan hieman kauhistuneita, ihmettelviä että sääliviä.
Asia, johon minun on vaikea kuvitella tottuvani, on jatkuva tuijottaminen ja jatkuva tietoisuus siitä, että on koko ajan silminnähden erilainen. Huutelun, viheltelyn ja muun maiskuttelun voi ohittaa reagoimatta, mutta se tunne että ei voi olla huomaamaton, mennä massassa juuri silloin kun itse haluaisi, on toisinaan häiritsevää.
Loppujen lopuksi, moni pikkuasia on täällä tehty todella käteväksi. On asioita, joita saa mistä vaan ja jotka hoituvat joka paikassa vaivattomasti... lehden tai juoman ostaminen kesken taksi- tai combikyydin, kopioiminen, puhelut jenkkeihin, purkan, karkin tai muun pikkusälän hankkiminen, rahanvaihto, moottoriliikennevälineen löytäminen, edullinen syöminen... Toisaalta on asioita, jotka muodostuvat pelkästä byrokratiasta ja toimistojen välisestä juoksemisesta ja papereiden ja leimojen pyörittämisestä.
Kaikesta huolimatta, tai juuri sen takia, olen vakuuttunut tämän maan omasta sisäisestä logiikasta. Se ei aina näytä tai tunnu kätevältä tai järkevältä, mutta in the end, se toimii täällä. Tietysti moni asia voisi olla Perun kaltaisessa kehittyvässä maassa (niin kuin monessa muussakin maassa) toisin tai paremmin, mutta tekisikö esimerkiksi mainitsemieni pikkujuttujen muuttaminen yhteiskunnasta paremman tai toimivamman? Ja kenelle se sitten olisi parempi ja toimivampi?
Lisäksi kaikki on täysin riippuvaista päivästä ja omasta olotilasta. On hetkiä, jolloin häiritsevät asiat ovat superärsyttäviä, eikä kärsivällisyys välttämättä riitä ystävälliseen "no graciakseen" tai totaaliseen ohittamiseen. Ja sitten on hetkiä, jolloin niitä samoja asioita ei edes huomaa. Enkä minä siellä combissakaan ihan aina ole naama aurinkoisena, jos huomaan meneväni ihan väärään suuntaan enkä pääse ulos kun edessäni on enemmän jengiä kuin laki sallii (kirjaimellisesti). Nyt juuri olen onnellinen että olen täällä, koska täällä tuntuu hyvältä olla.
Muutin eilen uuteen huoneeseen, jonka kilpavarusteluun kuuluu muun muassa oma kylppäri ja kirjahylly! Tärkeää siirtymäriittiä juhlittiin lettujen, mansikkahillon, vaniljajäätelön ja Ican viinitilalta tuodun hedelmäviinin kera. Kiitos Inkerille maukkaista lätyistä!
Feb 23, 2009
Cerro San Cristóbal y Saludos desde Ecuador!
Talta Lima nayttaa Cerro San Cristobalin huipulta katsottuna. Otin eraana paivana bussin Plaza de Armasilta tuonne huipulle, mista kaupunki avautui joka suuntaan paattymattomina kumpuilevan maaston, rakennusten ja kaupunginosien letkoina. Kaupunki jatkui pidemalle kuin silma pystyi nakemaan.
San Martinin asuinaluetta San Christobalin juurella
Mutta nyt olen Ecuadorissa! Lensin Quitoon keskiviikkoaamuna ja olin pari yota leppoisassa hostellissa Quiton vanhassa kaupungissa. Quiton kohtaaminen 2800 metrin korkeudessa oli moisiin korkeuksiin tottumattomalle tiukka paikka ja karsinkin kaksi ekaa paivaa lahes kaikista mahdollisista korkeanpaikan sairauteen liittyvista oireista. Oksentelulle ja paakivuilla antoi vauhtia jo Limassa alkanut vatsatauti, mutta tana aamuna elama alkoi pikkuhiljaa voittaa ja ruoka pysya siella missa kuuluukin. Otin aamulla bussin Quitosta kohti etelaa ja saavuin iltapaivalla Bañosiin. Ajattelin olla tassa 12 000 asukkaan pikkukaupungissa muutaman yon ja katsoa minne sitten. Ecuardor on kasittamattoman kaunis maa, enka voi lakata tuijottamasta vuoria, joiden huiput haviavat pilviin ja tata uskomatonta vihreytta ja vehreytta mika joka puolella vallitsee.
Plaza de Armas ja taustalla pilkottava Cerro San Cristobal
San Martinin asuinaluetta San Christobalin juurella
Mutta nyt olen Ecuadorissa! Lensin Quitoon keskiviikkoaamuna ja olin pari yota leppoisassa hostellissa Quiton vanhassa kaupungissa. Quiton kohtaaminen 2800 metrin korkeudessa oli moisiin korkeuksiin tottumattomalle tiukka paikka ja karsinkin kaksi ekaa paivaa lahes kaikista mahdollisista korkeanpaikan sairauteen liittyvista oireista. Oksentelulle ja paakivuilla antoi vauhtia jo Limassa alkanut vatsatauti, mutta tana aamuna elama alkoi pikkuhiljaa voittaa ja ruoka pysya siella missa kuuluukin. Otin aamulla bussin Quitosta kohti etelaa ja saavuin iltapaivalla Bañosiin. Ajattelin olla tassa 12 000 asukkaan pikkukaupungissa muutaman yon ja katsoa minne sitten. Ecuardor on kasittamattoman kaunis maa, enka voi lakata tuijottamasta vuoria, joiden huiput haviavat pilviin ja tata uskomatonta vihreytta ja vehreytta mika joka puolella vallitsee.
Museo de la Nación
Kävin Perun kansallismuseossa, Museo de la Naciónissa. Arkkitehtonisesti huikean betonijärkäleen sisällä esiteltiin kaikkea Perun esihistoriallisia sivilisaatioita sekä maan historiaa ja eri kulttuureita taiteen, käyttöesineiden, korujen ja tarinoiden muodossa. Kaikkein suurimman vaikutuksen museossa teki kuitenkin Perun terrorismin vuosia 1980-2000 käsitellyt valokuvanäyttely 'Yuyanapaq. Para recordar'. Perussa toimi vielä 1990-luvulla aseellista väkivaltaa harjoittaneita oppositioryhmiä, ja väkivaltaiset terrori-iskut eri puolilla maata olivat lähes arkipäivää. Väkivallan käyttöön, kidutuksiin ja ihmisten katoamisiin ja kuolemiin kietoutuivat lopulta terroristiryhmät, valtion ja armeijan joukot sekä maalaisyhteisöjen perustamat itsepuolustusjoukot. Eniten levottomuuksista kärsivät tavalliset perulaiset, jotka jäivät usein eri ryhmien harjoittaman väkivallan väliin.
Yuyanapaq on ketsuan kieltä ja tarkoittaa muistamista (para recordar). Valokuvanäyttely on yksi keino antaa ääni väkivallan vuosien aikana kuolleille ja kadonneille ja heidän läheisilleen. Erään perulaisen kansalaisaktivistin mukaan kansa ilman muistia on kansa ilman tulevaisuutta. Totuuskomission perustamisesta huolimatta noihin vuosiin liittyy yhä paljon epäselvyyksiä eikä kaikkia syyllisiä tulla todennäköisesti koskaan tuomitsemaan.
Näyttely oli todella suuri ja kuvat olivat hyvin raakoja ja koskettavia. Minua jäi erityisesti mietityttämään se, miten lyhyessä ajassa maa on muuttunut todella paljon. On vaikea ajatella, että vähän aikaa sitten tässä viereisessä korttelissa on ollut tuhoisia pommi-iskuja, tai että katu, jota täällä nyt kävelee päivittäin, on hetki sitten ollut hengenvaarallista aluetta. Tai että väkivalta oli kytkeytynyt tiiviisti myös Perun poliittiseen yliopistomaailmaan, San Marcos mukaanlukien.
Kansakunnan oman meneisyyden tuntemista korostavan puheen valossa on hieman ironista, että ulkomaalaiset pääsevät ilmaiseksi maan kulttuurihistoriaa ja menneisyyttä käsitteleviin museoihin, mutta tavallisten perulaisten on ilmeisesti maksettava tavalliset pääsymaksut. Hmm... maa täynnä ristiriitoja.
Yuyanapaq on ketsuan kieltä ja tarkoittaa muistamista (para recordar). Valokuvanäyttely on yksi keino antaa ääni väkivallan vuosien aikana kuolleille ja kadonneille ja heidän läheisilleen. Erään perulaisen kansalaisaktivistin mukaan kansa ilman muistia on kansa ilman tulevaisuutta. Totuuskomission perustamisesta huolimatta noihin vuosiin liittyy yhä paljon epäselvyyksiä eikä kaikkia syyllisiä tulla todennäköisesti koskaan tuomitsemaan.
Näyttely oli todella suuri ja kuvat olivat hyvin raakoja ja koskettavia. Minua jäi erityisesti mietityttämään se, miten lyhyessä ajassa maa on muuttunut todella paljon. On vaikea ajatella, että vähän aikaa sitten tässä viereisessä korttelissa on ollut tuhoisia pommi-iskuja, tai että katu, jota täällä nyt kävelee päivittäin, on hetki sitten ollut hengenvaarallista aluetta. Tai että väkivalta oli kytkeytynyt tiiviisti myös Perun poliittiseen yliopistomaailmaan, San Marcos mukaanlukien.
Kansakunnan oman meneisyyden tuntemista korostavan puheen valossa on hieman ironista, että ulkomaalaiset pääsevät ilmaiseksi maan kulttuurihistoriaa ja menneisyyttä käsitteleviin museoihin, mutta tavallisten perulaisten on ilmeisesti maksettava tavalliset pääsymaksut. Hmm... maa täynnä ristiriitoja.
Quipu. Inkojen ja muiden intiaanikansojen käyttämä solmukirjoitus.
Ihastuin perunoihin. Peruna on kotoisin Perusta ja Perussa on yli 5000 perunalajiketta. Tässä niistä muutama.
Näin se peruna on matkannut maailmalla.
Näin se peruna on matkannut maailmalla.
Feb 16, 2009
La Casa de Panchita
La Casa de Panchita on kotiapulasten oikeuksia ajavan kansalaisjärjestön, Asociación Grupo de Trabajo Redesin (AGTR), toimintakeskus Limassa. Kotiapulaisten asema Perussa on todella huono, nuoret naiset elävät lähinnä kotiorjina työnantajiensa kodeissa, eikä heillä ole paljoakaan vapaa-aikaa tai mahdollisuuksia elää työpaikkansa ulkopuolella. Casa de Panchita tarjoaa kotiapulaisille koulutusta, tietoa heille kuuluvista oikeuksista ja muuta tukea sekä sosiaalisen ympäristön, jossa tavata muita ihmisiä. Sunnuntait ovat useimmiten kotiapulaisten ainoita vapaapäiviä, ja silloin Panchitassa järjestetään erilaisia työpajoja, muun muassa tanssia, teatteria, englannintunteja ja lastenhoitokursseja. Kävin eilen vierailemassa talolla ja vietin iltapäivän korutyöpajan naisten ja tyttöjen seurassa. Työpajaan hankitaan erilaisia materiaaleja, joita naiset voivat ostaa ja tehdä niistä koruja myyntiin. Materiaalit ovat pääosin luonnonmateriaaleja, kuten paikallinen asai-siemen, ja jokaisen myydyn korun voitto menee korun tekijälle.
Panchitassa oli sunnuntaina paljon väkeä, kotiapulaisia, lapsia, työntekijöitä, paikallisia ja ulkomaalaisia vapaaehtoisia... ja todella lämmin tunnelma. Luulen että tulen käymään siellä sunnuntaisin myös tulevaisuudessa.
Lisää la Casa de Panchitasta täällä:
http://www.unacasaparapanchita.com/?q=node/5
Información sobre la Casa de Panchita que visité ayer:
http://gruporedes.org/
Tässä omat aikaansaannokseni asai-siemenistä.
Hice eses oretes de asai en el taller de joyas en la Casa de Panchita.
Feb 13, 2009
Kuumuutta, kosteutta ja combeja
Täällä olen, Tyynenmeren rannalla Limassa. Matka meni pitkästi ja hyvin. Suurimmat tökkimiset tuli vastaan Helsinki-Vantaan lähtöselvityksessä kun BA:n tiskit ja systeemi kuormittuivat Kanadaan matkalla olleesta Nurmijärven tyttöjen jättimäisestä ringetteseurueesta. Reippaan jonottelun jälkeen oli juuri aikaa juosta suoraan koneeseen.
Amerikan Yhdysvallat yllättää aina. Ensimmäinen kulttuurishokkini taisi tulla Miamin lentokentällä. Passintarkastuksessa ihmisille neuvottiin miten tulee jonottaa, "sir, you have to makse a choice, in which line are you going to stand in... sir, there are two lines here, pick one sir." Valokuvan ja sormenjälkien ottamisen ja muutamien matkaani koskevien kysymysten sekä lippujen ja lappujen leimaamisen jälkeen olin vapaa siirtymään toiselle puolelle. Koko tapahtuman ajan tuossa hallissa soi taustalla klassinen musiikki, mikä ei jotenkin yhtään sopinut tilanteeseen. Kaikki tuntuivat puhuvan kentällä espanjaa ja poliiseja, vartijoita, tullimiehiä ja muita virkapukuisia tyyppejä oli lähes yhtä paljon kuin matkustavia ihmisiä. Kaiken kaikkiaan jotenkin outo tunnelma siellä... mitä ei varmaan yhtään vähentänyt oma väsynyt olotilani.
Mutta niin, pääsin Limaan ja myös laukkuni löysivät tiensä tänne, mikä oli ilahduttavaa! Kosteus, kuumuus ja äänekkyys. Ja vielä kerran kosteus. Siinä ensimmäiset ajatukseni. Ja ne autot ja se liikenne... liikennettä on paljon ja liikennesääntöjä ei tunnu olevan. Tai sitten on, mutta en vain huomaa sitä. Luulen että mitä enemmän auton äänimerkkiä huudattaa sitä paremmin liikennne sujuu :) Asun Mirafloresissa, yhdessä Limassa töissä tai vapaaehtoisena olevien suomalaistyttöjen kanssa. Asuntomme on vuokranantajan katolla ja nautin ainakin näin kesällä kattoterassin kasveista ja linnuista ja kaupungin äänistä.
Olen kierrellyt vasta Mirafloresissa, katsellut menoa ja puikkelehtinut autojen välissä. Näin ensimmäistä kertaa Tyynen valtameren, joka on tuossa vieressä. Se tuntui mukavalta. Hommasin perulaisen liittymän, joten viestiä voi laittaa numeroon +51-1-986 501 289. Ja hei, laittamalla numeron eteen 99533, Suomesta soittaminen maksaa vain 16 senttiä/minuutti!
Olen kovasti sitä mieltä että uusiiin paikkoihin kannattaa tutustua kävellen. Kävelemällä ristiin rastiin ja edestakaisin pitkin katuja ja kujia pääsee jotenkin paremmin sisään ennestään tuntemattomiin alueisiin. Hahmottaessani eilen Mirafloresia tämän menetelmän avulla, minulle yritettiin myydä taloa Tyynenmeren rannalta. Sitä ennen pääsin puistossa istuskellessani 12-vuotiaiden englanninopiskelijoiden haastateltavaksi.... tavattuani heille Tarja Halosen nimen ja kerrottuani mitä lajeja kotimaassani harrastetaan talvella ja kesällä, sain vastata kysymykseen mitä maani hallitus tekee ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi! Täällä oli eilen keskellä päivää myös pieni maanjäristys, mutta se meni minulta ihan ohi luultavasti kaoottisen liikenteen ja muun metelin takia.
Kävin tänään Liman keskustassa, mikä oli pikaisen ja pinnallisen katsauksen perusteella tunnelmaltaan ja yleisilmeeltään todella erilainen paikka kuin Miraflores. Länkkäreitä ei näkynyt ja pääni meni ehkä vielä vähän lisää sekaisin. Liikuin myös paikallisilla julkisilla kulkuvälineillä, combeilla, ja luulen etten koskaan opi niiden omaa toimintalogiikkaa. Mutta lisää keskustasta, combeista ja muista jutuista myöhemmin. Paikallistan lähipäivinä hyvän nettikahvilan ja koitan laittaa kuvia ja kirjoitella lisää, kun koneeni on täällä kotosalla vähän huono napaamaan näitä ympäristön langattomia verkkoja, mikä rajoittaa netissä oloa.
Amerikan Yhdysvallat yllättää aina. Ensimmäinen kulttuurishokkini taisi tulla Miamin lentokentällä. Passintarkastuksessa ihmisille neuvottiin miten tulee jonottaa, "sir, you have to makse a choice, in which line are you going to stand in... sir, there are two lines here, pick one sir." Valokuvan ja sormenjälkien ottamisen ja muutamien matkaani koskevien kysymysten sekä lippujen ja lappujen leimaamisen jälkeen olin vapaa siirtymään toiselle puolelle. Koko tapahtuman ajan tuossa hallissa soi taustalla klassinen musiikki, mikä ei jotenkin yhtään sopinut tilanteeseen. Kaikki tuntuivat puhuvan kentällä espanjaa ja poliiseja, vartijoita, tullimiehiä ja muita virkapukuisia tyyppejä oli lähes yhtä paljon kuin matkustavia ihmisiä. Kaiken kaikkiaan jotenkin outo tunnelma siellä... mitä ei varmaan yhtään vähentänyt oma väsynyt olotilani.
Mutta niin, pääsin Limaan ja myös laukkuni löysivät tiensä tänne, mikä oli ilahduttavaa! Kosteus, kuumuus ja äänekkyys. Ja vielä kerran kosteus. Siinä ensimmäiset ajatukseni. Ja ne autot ja se liikenne... liikennettä on paljon ja liikennesääntöjä ei tunnu olevan. Tai sitten on, mutta en vain huomaa sitä. Luulen että mitä enemmän auton äänimerkkiä huudattaa sitä paremmin liikennne sujuu :) Asun Mirafloresissa, yhdessä Limassa töissä tai vapaaehtoisena olevien suomalaistyttöjen kanssa. Asuntomme on vuokranantajan katolla ja nautin ainakin näin kesällä kattoterassin kasveista ja linnuista ja kaupungin äänistä.
Olen kierrellyt vasta Mirafloresissa, katsellut menoa ja puikkelehtinut autojen välissä. Näin ensimmäistä kertaa Tyynen valtameren, joka on tuossa vieressä. Se tuntui mukavalta. Hommasin perulaisen liittymän, joten viestiä voi laittaa numeroon +51-1-986 501 289. Ja hei, laittamalla numeron eteen 99533, Suomesta soittaminen maksaa vain 16 senttiä/minuutti!
Olen kovasti sitä mieltä että uusiiin paikkoihin kannattaa tutustua kävellen. Kävelemällä ristiin rastiin ja edestakaisin pitkin katuja ja kujia pääsee jotenkin paremmin sisään ennestään tuntemattomiin alueisiin. Hahmottaessani eilen Mirafloresia tämän menetelmän avulla, minulle yritettiin myydä taloa Tyynenmeren rannalta. Sitä ennen pääsin puistossa istuskellessani 12-vuotiaiden englanninopiskelijoiden haastateltavaksi.... tavattuani heille Tarja Halosen nimen ja kerrottuani mitä lajeja kotimaassani harrastetaan talvella ja kesällä, sain vastata kysymykseen mitä maani hallitus tekee ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi! Täällä oli eilen keskellä päivää myös pieni maanjäristys, mutta se meni minulta ihan ohi luultavasti kaoottisen liikenteen ja muun metelin takia.
Kävin tänään Liman keskustassa, mikä oli pikaisen ja pinnallisen katsauksen perusteella tunnelmaltaan ja yleisilmeeltään todella erilainen paikka kuin Miraflores. Länkkäreitä ei näkynyt ja pääni meni ehkä vielä vähän lisää sekaisin. Liikuin myös paikallisilla julkisilla kulkuvälineillä, combeilla, ja luulen etten koskaan opi niiden omaa toimintalogiikkaa. Mutta lisää keskustasta, combeista ja muista jutuista myöhemmin. Paikallistan lähipäivinä hyvän nettikahvilan ja koitan laittaa kuvia ja kirjoitella lisää, kun koneeni on täällä kotosalla vähän huono napaamaan näitä ympäristön langattomia verkkoja, mikä rajoittaa netissä oloa.
Feb 9, 2009
Koivula kuittaa, Perusta kuullaan
Mitä enemmän kuukausia ja vuosia kerään elämääni sitä uteliaammaksi, innokkaammaksi ja spontaanimmaksi tunnun muuttuvan. Ja sitä mielenkiinoisemmaksi ja runsaammaksi myös maailma ja kaikki ympärillä on muuttunut. Oli kyseessä sitten oma koti, kävelymatka yliopistolle, tekeminen ja toimiminen kavereiden kanssa, kaikki pienet yhteiset projektit tai uusien ja vanhojen asioiden kohtaaminen. Jutut ovat muuttuneet jatkuvasti antoisimmiksi, ja vastaavasti kokemus siitä, että myös itsellä on jotain annettavaa, on voimistunut. Kaikenlainen elämän oppiminen menemällä vaan, päästämällä irti ja katsomalla ja kokeilemalla kiehtoo koko koko ajan enemmän. Hyvä ystäväni ja entinen kämppikseni Joensuussa kutsui näitä ja muita asiaan kuuluvia tuntemuksia nimellä 'maailmankiima'. Minusta se on aika hyvin kutsuttu. Tuolla on vain ovia avattavana ja niitä voi availla todella monella tapaa!
Uteliaisuus ja halu ymmärtää monia asioita paremmin vievät siis huomenna ensin Lappeenrannasta Helsinkiin ja sieltä Lontooseen. Lontoosta matka jatkuu Miamiin, josta otan kurssin kohti Etelä-Amerikkaa ja Limaa. Adoptoin uuden vuoden aattona ystävieni häissä itselleni tädin, jota minulla ei koskaan ollut. Majailen matkani ensimmäisen yön uuden tätini luona jossain päin pääkaupunkiseutua. Aloitan opiskelut Universidad Nacional Mayor de San Marcosissa maaliskuun puolivälissä. Valtiollinen yliopisto San Marcos on perustettu vuonna 1551 ja se on Etelä-Amerikan vanhin yliopisto. Lukukausi päättyy heinäkuun lopussa, minkä jälkeen suunnitelmani ovat täydellisen auki ja sellaisina aion ne myös pitää.
Minut on kyllästetty monilla mahdollisilla Peruun, lattareihin, ihmisiin, kulttuuriin ja elämänmenoon liittyvillä stereotypioilla ja toisaalta myös niitä kumoavilla näkemyksillä ja kokemuksilla. Maantieteen ja kehitysmaatutkimuksen opiskelijana olen tutustunut myös asiaan liittyvään kirjatietoon ja teoretisointeihin. Lisäksi Perua ja kehitysyhteistyötä käsitellyt graduni ja toiminta TYYn kehitysyhteistyövaliokunnassa vaikuttavat varmasti asenteisiini ja odotuksiini. Minä siis tiedän, oletan ja luulen sekä pelkään ja avoimin mielen odotan vaikka ja mitä! Kulttuurishokki on taattu, samoin ikimuistoinen määrittelemätön jakso elämästäni uudessa paikassa.
Lopuksi. Tiedättekö miten tietyt maut, tuoksut ja musiikit muistuttavat jostain tietyistä hetkistä ja tilanteista, jotka on joskus elänyt? Miten vaikka kirsikan maun tai tietyn sävelen liittää vahvasti johonkin kokemukseen ja siihen liittyneeseen tunnelmaan. Itselläni varsinkin musiikki ja tietyt kappaleet ovat vahvasti sidoksissa eri elämänvaiheisiin tai yksittäisiin pieniin hetkiin, jolloin niitä voi hetken ajan elää jollain tasolla uudestaan kuulemalla tuon kyseisen kappaleen. Tämänhetkiset lähtötunnelmani tiivistyvät erinomaisen hyvin näihin kahteen biisiin. Niissä on sopivasti potkua, kipinää ja kihelmöintiä, eli niitä fiiliksiä, jotka nyt poukkoilevat sekavina päässäni!
Ani diFranco - Shy
Mew - She Spider
Nyt adios ja hasta luego!
Uteliaisuus ja halu ymmärtää monia asioita paremmin vievät siis huomenna ensin Lappeenrannasta Helsinkiin ja sieltä Lontooseen. Lontoosta matka jatkuu Miamiin, josta otan kurssin kohti Etelä-Amerikkaa ja Limaa. Adoptoin uuden vuoden aattona ystävieni häissä itselleni tädin, jota minulla ei koskaan ollut. Majailen matkani ensimmäisen yön uuden tätini luona jossain päin pääkaupunkiseutua. Aloitan opiskelut Universidad Nacional Mayor de San Marcosissa maaliskuun puolivälissä. Valtiollinen yliopisto San Marcos on perustettu vuonna 1551 ja se on Etelä-Amerikan vanhin yliopisto. Lukukausi päättyy heinäkuun lopussa, minkä jälkeen suunnitelmani ovat täydellisen auki ja sellaisina aion ne myös pitää.
Minut on kyllästetty monilla mahdollisilla Peruun, lattareihin, ihmisiin, kulttuuriin ja elämänmenoon liittyvillä stereotypioilla ja toisaalta myös niitä kumoavilla näkemyksillä ja kokemuksilla. Maantieteen ja kehitysmaatutkimuksen opiskelijana olen tutustunut myös asiaan liittyvään kirjatietoon ja teoretisointeihin. Lisäksi Perua ja kehitysyhteistyötä käsitellyt graduni ja toiminta TYYn kehitysyhteistyövaliokunnassa vaikuttavat varmasti asenteisiini ja odotuksiini. Minä siis tiedän, oletan ja luulen sekä pelkään ja avoimin mielen odotan vaikka ja mitä! Kulttuurishokki on taattu, samoin ikimuistoinen määrittelemätön jakso elämästäni uudessa paikassa.
Lopuksi. Tiedättekö miten tietyt maut, tuoksut ja musiikit muistuttavat jostain tietyistä hetkistä ja tilanteista, jotka on joskus elänyt? Miten vaikka kirsikan maun tai tietyn sävelen liittää vahvasti johonkin kokemukseen ja siihen liittyneeseen tunnelmaan. Itselläni varsinkin musiikki ja tietyt kappaleet ovat vahvasti sidoksissa eri elämänvaiheisiin tai yksittäisiin pieniin hetkiin, jolloin niitä voi hetken ajan elää jollain tasolla uudestaan kuulemalla tuon kyseisen kappaleen. Tämänhetkiset lähtötunnelmani tiivistyvät erinomaisen hyvin näihin kahteen biisiin. Niissä on sopivasti potkua, kipinää ja kihelmöintiä, eli niitä fiiliksiä, jotka nyt poukkoilevat sekavina päässäni!
Ani diFranco - Shy
Mew - She Spider
Nyt adios ja hasta luego!
Subscribe to:
Posts (Atom)
